"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain raikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte vajota valon ja hehkuvan soiton mereen."
Agneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti ennen. "Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja leipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin virkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen."
Agnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut esiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.
"Niin teatteri!" — huudahti Agnes, — "ja uskokaapa, että meillä oli hyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla, niin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappale."
"Vai niin?" vastasi ylioppilas.
"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen —" Agnes nauroi muistellessaan sitä.
"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas ja hymyili.
"Oh ei — eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja Marie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua kotiljongin ajan." Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi ylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi miettinyt jotain.
"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti", puuttui hän hitaasti puhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, "kun te nyt tulitte kotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää Jumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?"
"Jumalaa?" — toisti Agnes ihmeissään.