"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama", vastasi ylioppilas ja nauroi. — "No — sitten olette puhunut lukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja hänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan laulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te olette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun juorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin keikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne, maalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan häntä."
Agnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka putosivat alas maahan.
"Anteeksi", kuiskasi hän.
"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut sanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun sanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin halveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja väärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä. Niin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin syytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme seuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!"
Agnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei tietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän ei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei voinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata, ystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine ikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina, niin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa, vaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja suuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa, hänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui tuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten, nojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään, vaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit kysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "En tiedä sitä." Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa kirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan kirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne hän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään, mutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni pöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli painettuna: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa." Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut, mutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä ystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.
"Tässä on kirje neidille", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti hattu kädessä ovelle. "Kirje!" huudahti Agnes, aivankuin unesta havahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. "Mathildelta!" huudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen, repäisi kirjeen auki — siinä oli monta, monta arkkia — hän levitti ne — kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:
"Oma rakas sydänkäpyni!
Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes, että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen. Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa, kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen jaloillaan — oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes — äläpä hiisku siitä mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan, Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat, sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita, joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät kotia, muistatkos sen?"
Siinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki kaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine hyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja seisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi, hän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia esiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt saamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat itsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:
"Rakas Mathilde!