Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata. Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi, rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu." — —
Kun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle, pysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta sitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin viemään sen postiin.
Ylioppilas oli joutunut tappiolle.
Viides luku.
UUSIA TAISTELUJA. APUJOUKOT SAAPUVAT.
Ylioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja sitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain uskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista, luottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen "anteeksipyyntöön", jonka Agnes oli lausunut, — mutta ei. Hän ei enää koskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni ulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän tuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi löytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön, ettei sitä edes itse huomannut.
Mutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain karkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että hän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen kokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin hän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes tapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan kävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian? Olisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta hän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä hän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes, sellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain tästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti niissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran syrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran vuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti hän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin puitten lehdet karisivat.
Matkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä järven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä rapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut jollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte hän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan hehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi hetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.
"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas avomielisesti ja katseli häntä suoraan silmiin.
"Minäkö pelkäisin?" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.