"Niin — te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan karttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne puhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä; luulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun kulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen sitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle se käy raskaaksi — sanon sen suoraan — siksi että olen kiintynyt teihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen lämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie oleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä, voimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin kohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin en olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut."
Agnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat niin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.
Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin, eikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja avomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä piirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä nuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti kunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen kaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta herättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja Agnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana — hän oli myöskin ajatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin — mutta tämäkö oli vanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä, ei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa? Lämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai luuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän maalaisi uneksimansa naiskuvan?
Agnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen olisi tehtävä.
"Niin" — puuttui hän vihdoin puhumaan, "olin ajatellut mennä tätä tietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata."
"Ei, miksi niin?" vastasi Agnes hyvin kainosti "Ettekö te tahdo seurata minua?"
"Kyllä mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi hyväntahtoisuuttanne."
He kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi ylioppilas:
"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?"
"Kyllä."