Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bob veneessä ja kuuli äänen pimeydestä huutavan jollekin toiselle:
— Iske häntä airolla kalloon niin, että tupertuu.
— Täällä ei ole sieluakaan, vastasi toinen.
— Weil, sitten hän on jo hukkunut. Felipe sanoi nähneensä hänen istuvan kiinni imusavessa.., Ali right!… Tässä on meillä sitäpaitsi laatikot öljykankaan alla… Pidä syrjään niin pääsemme virran mukana niemekkeelle. Sinä näet tuolla Felican sivulyhtyjen heikosti kiiltelevän… Anna mennä! Täällä emme happane!
— Tulikuuman pampaksen kautta, mitä nyt? ajatteli Big Bob loikoessaan teljojen alla. — Tämä käy yli minun pienen järkeni. Minun kalloaniko ajateltiin kopauttaa aironlavalla? Silloin arvelen, että on parasta tehdä puhdasta jälkeä.
Mutta samassa peruutti hän tuumansa.
Jos jotain pirullista oli tekeillä — jota hänen nähtävästi ei tarvinnut epäilläkään — niin oli voinut sattua, että hänen molemmat ystävänsä, Harry ja Kid, jo olivat joutuneet johonkin pinteeseen — ehkäpä olivat jo suorastaan kiinnikin.
Ainoa tapa nähdä, kuinka asia kehittyisi edelleen, oli toistaiseksi rauhallisena pysyminen. — Itse hän oli vielä täydellisen pimeyden suojaama. Jos voisi huomaamatta hiipiä öljykankaan alle, saattaisi hän päivänkoittoon saakka olla vielä paremmin piilossa ja saada ehkä selville, mitä hänen molemmille, siniviittaisen miehen poishoukuttelemille ystävilleen oli tapahtunut.
Tämä ajatustenkulku osoitti Big Bobille, ettei hän ollut niin tyhmä kuin häntä monesti tahdottiin pitää. — Mutta hän kyllä hyvin halukkaasti myönsi tarvitsevansa aikaa pohtiakseen, miten oli toimittava parhain päin.
Harry oli petetty tavalla tahi toisella. Siitä asiasta ei ollut epäilystäkään senjälkeen mitä hän oli kuullut. Kaikki kolme olivat joutuneet ensiluokkaisen mexikolaisen lurjuksen kanssa tekemisiin. Oltiin luultavasti oltu liian herkkäuskoisia.