"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun kenkäni pois ja marssi matkaasi!"
Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.
Voih kuitenkin!…
III.
Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.
Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi kiljahdus.
Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein, niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin. Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien hädästä.
"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' — arvelin minä ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla. Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja kammarissa olijat alkoivat kirkua:
"Voi voi voi!… Voi voi voi!… Rosvo tappaa… rosvo syöpi!… Tulkaa hyvät ihmiset apuun…! Voi voi!…"
Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri huonetta huutaen: