Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja — terävällä naskalilla…
Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan — eihän hän miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.
"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.
Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja. Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.
Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat sanat:
"Armas, ainoa poikani!
Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole, poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa elämässä — jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän…" (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada). "Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:
'Ei saada tääll' ain' käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'
Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!… Jää hyvästi armas lapseni!… Me tapaamme vielä kerran toisemme… Sinua kohtaan hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä
Äitisi.