"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat kuluneita."
Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.
"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa… Ja vielä aivan kulumattomia… Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" — kysyi kauppias punniten rahoja sormillaan.
"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli äskettäin", — selitin minä.
"Hm… hm…, vai äitisi lähetti… Menkääpäs pojat hakemaan suutari Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut", — käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun entistä mestariani.
Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni. Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli kauppias.
Ja suutari tuli.
Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:
"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!"
Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun, vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut, avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.