Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla ilmoitti hän ajatuksensa muille — milloin hän ne ilmoitti; sillä usein oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu, niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme, emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani toisille teille johtaneet.

* * * * *

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin. Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi…

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu, käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias, valmistautua soutamaan."

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla. Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista. Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Minun isäni oli kova mies…

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.