"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!" — tiuskasi minun isäni.
Me lähdimme.
Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä — isäni ei sitä nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa…
Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme, kunnes vihdoin isäni — "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän itse sanoi, — käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa maimat ovat näin saapuvilla", — sanoi hän.
Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen, että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:
"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!"
Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:
"Nouse ylös s—tanan kakara!"
Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt…
Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan, ett'en millään keinoin herännyt — en tiedä lieneekö isäni enää koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa, josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa…