Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin, jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan — mitä auttavat hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää, myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan heittäyminen. — Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen siirtyä takaperin.
Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:
"Souda!"
Ikäänkuin minä en olisi soutanut!…
"Etkö sinä riivattu souda?" — huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.
"Oih… armas… isä… kul… kulta! Näettehän, että… että… en… jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.
"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän, että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p—le luinesi sekä nahkoinesi!"
Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman tunnin kuluttua pääsimmekin.
Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon… Minä näin, että hän heristi sillä minua… Muuta en muista…
Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo valmis minulle.