Oikeuden esimies luki ensin — luultavasti virallisuuden vuoksi — erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa, jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.
Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani, tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta "pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen viimeiset sanansa kuuluivat.
"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari Löttöseltä, vai miten?" — kysyi tuomari minulta.
"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka sitte noita rahoja ja avaimia", — vastasin minä niin tyynesti kuin ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.
"No, mistä sinä ne sait?"
"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa ollessamme."
"Äitivainajaltasi!" — kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä, sillä eihän vainaja voi mitään antaa."
"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle."
"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?"
"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta tuomittaisiin", — ehätti suutari selittämään.