Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.
Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni — luulivat suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän asettua, jatkoi tuomari kyselyään.
"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat äitivainajaltasi?"
"Voinhan sen helposti tehdä", — vastasin minä, vedin taskustani tuon äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin. Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni loppuun kysyi hän:
"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?"
"Ei niin sielua."
Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät säteilivät pirullisesta ilosta.
"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin puoltansa pitää", — sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat heti annettaisiin minulle."
"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia viattomuudestasi?" — kysyi sitte tuomari.
"Mitäpä minä muuta enää voinen", — vastasin toivottomana.