"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä varastetut?" — kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.
Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai lausuneeksi:
"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?"
Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?"
"Kyllä… kyllä…, korkea oikeus… mi.. mi… minä su… os… tun", — sopersi suutari rykien.
"Astukaa sitte valalle", — lausui tuomari juhlallisella äänellä, — "vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"
Taas ryvitti suutaria hirveästi… Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä… tuo kummallinen yskä… häntä tuon tuostakin keskeytti:
"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat varastetut… niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun puolesta!"
"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin todistavan] — käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"