"Älä lyö!"
Enempää en kuullut sillä kertaa…
* * * * *
Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni. Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä. Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan kirkkoherra.
Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni. Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen kokoontuneet.
Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä, vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?… Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä, niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään uhraamaan ainokaista poikaansa?…
Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:
"Hän näyttää jo virkoavan."
Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.
Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua, vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan: