Ja onkos tuo niin ihmeellistä?
Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.
Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman toiveeni toteuttamiseen? — Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.
Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin käteni häneen päin…
"Isäni!…"
"Minun poikani!…"
* * * * *
Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.
(Loppu.)
Mannisten kaupunki.