I.
Parikymmentä vuotta takaperin — kenties hiukan enemmänkin — asui Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka — sen puolen kansan yleisen tavan mukaan — kunkin heidän sukunimensä eteen oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.
Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa, mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.
Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta, jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari nyt nokkaansa ottaisi?" —
Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä" kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta "Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? — Pois se! Täytyyhän voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki…
II.
"Terve taloon!" — lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella, — "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" —
"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun."
Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen kesken syöntinsä vieraalle.
Talon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.