"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", — murahti Saksalan Matti miehekkäästi.
Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa…
Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi, hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:
"Minun… reme… remelini!"
Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi jokaisesta sanasta markka maksettu.
Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin, johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he vahingon koko sen laajuudessa.
"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", — puheli Seppälän Jussi pilkallisesti.
"Entäs tup… tuppi ja puukk… puukko!" — voivotteli koeteltu Paavo poloinen.
"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!" — säesti Saksalan Matti.
"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", — virkkoi Seppälän Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.