Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni ärähti hän:
"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? — Oletko sinä, lurjus, taas naskalin katkaissut, vai häh?" —
"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", — vastasin minä nöyrästi.
"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois… Sepä parasta hänelle."
"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen kerran nähdäksensä", — lausuin minä vapisevalla äänellä.
"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä kadottanut hengissä ollessaan!" — räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua, suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan! Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"
Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi…
"Niin kumminkin kirjeessä seisoo", — virkoin minä.
"Näytäpäs tänne se kirje!"
Minä en rohjennut kieltää.