Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.
Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan pysyisit, suutari, lestissäsi.
Entinen isäsi."
Tämän luettuani pääsi tuskallinen "voih kuitenkin!" huuliltani.
Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen kirjeen.
"Voih kuitenkin!" huokasin toisen kerran.
Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. — Ja minulla ei ollut toivoa päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.
Voih kuitenkin!…
Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa. Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei kaupungissa ollut — kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi — ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa, varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa. — Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.
Voih kuitenkin!…