"Niin… olenhan minä."
"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset velvollisuudet ovat?"
Sitä minä en tiennyt.
"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta, makaamatta, jopa johonkin määrin — syömättäkin. Nämä kaikki ovat sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. — Ymmärräthän?"
"Kyllä… kyllä", — vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin, lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa…
Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä noudattamaankin…
* * * * *
Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli — niinkuin sanotaan — käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. — Suutari tuli minusta jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.
Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni seuraavan kirjeen:
"Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..