PAPPIPARKA
Kirj.
Koito [Kustaa Juuti]
Viipurissa, Matti Kurikka, 1889.
Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.
I.
Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —
Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset, toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei sada… voih, kun ei jo sada…
Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa aaveiden asunnolla.
Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta kuumuudelta…