Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa, vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava omansa.
Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.
Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla — eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään —, vaan osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi kukkaro.
Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti, oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän asian tähden jo monta kertaa itkenytkin…
Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin paneteltu ihmisiä.
Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina kaksi poikaa, joista vanhempi — vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen — rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin. Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias Jormanainen leskenä.
Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa, Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista, jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki poistumaan.
Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi. Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.
"Kuulehan sinä Jeremias", — lausui sairas murtuneella, vapisevalla äänellä, — "tulehan tänne lähemmäksi".
Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi: