"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko laula elämäsi lopulla".
Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän pullahti nyt katkerasti itkemään.
Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui, kysyi hän:
"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet ovat mieleesi tulleet?"
"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan uskoisi".
"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".
"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se — povasi minulle".
"Johan minä sen arvasin! — Ja mitä hän sitte sanoi?"
"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin paljon pahaa… että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois punaisesta kartanosta… että minulla ja lapsillamme näytti olevan niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä… ja että sinä kuolet kesken ikäsi hul…"
"Heitä jo joutavat lorut!" — keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei, hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".