Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.
Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi. Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin. Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia, ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. — Mitäs! Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin vaimollensa:
"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan kerjuukonsteja?"
"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" — vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut unhottaa koko tuon povausjutun.
"Vain et, vain et milloinkaan!" — kutitteli Jeremias voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä, kun minä kaupunkiin lähdin?"
"No kaikkea hän muisteleekin!" — lausui emäntä naurahtaen ja meni töillensä.
Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan, mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita", jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi- taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte sopivassa tilaisuudessa — ja luonnollisesti sopivan matkan päästä — yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin, varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä — kun oli ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" — tulla Jeremias Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"
Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä viitannut.
Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi, ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen — eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt —, vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti, niin tottapahan hän sitte vuorostaan… Ja olihan Jeremias Jormanainen ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän edes mullat…
Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää. Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. — Mutaa tuli vuosi vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä, josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi, niin kylläpähän hän sitte vuorostaan…