V.
Kuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena vuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt kesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.
Olot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä pienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli röyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut yhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin Jeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin pullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä sinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa huoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin ulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta sitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin pöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että naapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan huoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan. Vaan tottapahan tässä vielä… Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin kunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena uudestaan kengitettiin ja katettiin.
Eikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia tapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä kahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina kyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli liian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan puhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa sulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen kynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille tarpeeksi voimaa saada…
Olivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan siinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä tallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää saatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet enää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat kun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina söivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia auma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin yli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita eläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: "Oma sika, oma papu".
Mutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla mennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen "uusi teollisuuden haara". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää levyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja penkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin ra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja — taikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras kammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja jos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia — s.o. jos karahduksen antava esine oli kylliksi suuri — ei suinkaan tarvinnut olla mikään metallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen antoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli jäänyt huomaamatta.
Mutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut vastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se pienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos sen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei muuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut erikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan, hevoisinaan ja ennen kaikkea — peilinään. Ja monta muutakin hyötyä niistä oli… Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut siihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin joka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se ollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan alaisen tavaran armotointa tuhlausta.
Ja että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin annettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse minä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka oli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja lapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat — vaikkapa vähän huvenneetkin — olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että Eenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei suvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan…
VI.
Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos — puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa, sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä. Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.