Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen pariin.
"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", — äänsi vihdoin isäntä, meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä pihalle.
"Eikös tuo jo kohta joutune", — lausui emäntä; kohottaen selkäänsä uunin rinnasta, sillä se poltti.
"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", — jatkoi Jeremias puhetta.
"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä — s.o, niin paljon kuin toissapäivänä — olisi papiksi vihitty, ei hän mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".
Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.
"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin kun renki-Samuli on ajamassa?"
"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", — vastasi emäntä.
"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"
Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan…