Kauan… kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen…
"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon ja tämän", — lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle viiden markan setelin.
"Kiitoksia… kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" — vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"
Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino. Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?…
Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat matkaansa kaikkeen maailmaan.
* * * * *
Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois jouduttuansa?
Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan onnellinen ihminen, sillä hän oli — hullu.
Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan, milloin laulavan seuraavaa värssyä:
"Ei ole minulla maata Eik' isän perintöä, Ei ole minulla turvaa Eik' neuvon antajaa".