I.
Nousee niemekkeeltä savu sankka, Liekki liehuin roivioita syö. Onko taasen maassa sota rankka? — Ei, nyt täss' on huima kasken työ. Uutterana tässä korvenpoika Tuhkaan valaa hikikarpaloita, Siemenen hän siihen sitten lyö.
Kas, jo kasvaa vilja notkuvainen, Ihanasti pelto kellertää Leikkiellen kanssa rannan laineen. — Halla Pohjolasta peljättää, Mutta aallost' Ahti nostaa päätä Häätämähän hyisen Pohjan jäätä; Täytelääksi varttuu tähkäpää.
Pirtti pieni pellon penkerelle Ihmis-asunnoksi kohoaa; Ilmestyypi lauma laitumelle, Paimentorvi korven kai'uttaa. Lahden vettä viiltää ruuhellansa Miesi, laskee, nostaa verkkojansa; Lapset rannikolla rallattaa.
Aiatarpa valpas tämän huomaa, Luokse luontelihe lausuen: "Täs'pä tannert' ompi Luojan luomaa Asemaksi ihmisrientojen. Aavat aallot, salmet tässä hohtaa, Jotka avaralta voivat johtaa Korven kansan näille rannoillen."
"Iki-kaski tässä kasvakohon Hengen viljojakin kantaen! Tähän kirkot, koulut kohotkohon Valistusta maalle antaen! Kauas tästä siirry korpi musta. Väisty ihmisvoiman ponnistusta! Nöyrry auttajaksi ihmisen!" —
Näin se lausui Aiatar, ei suotta, Kaikki voimat häntä tottelee; Työtä johti tässä sata vuotta, Siitäpä nyt kansa riemuitsee, Ett' on työ ja vaiva siunattuna, Hedelmän on kauniin kantanunna Kaski kallahalla Kallaveen.
II.
Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla, Kaupunki rannall' uljahan Kallaveen! Viehkeät on, kuni immellä on valitulla, Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet. Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot, Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot, Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!
Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä Helmaas kirjailee sata saarineen, Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä Tähtöset taivon kannella tuikkaelee; Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan, Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan, Luonnon ankaran ääniä kai'uttain.