Nousi mökkisestä miesi, Kuuli kaukaa soinnut somat, Hänpä tajus, hän se tiesi; Nuo on äänet Suomen omat. Astui tuosta ääntä kohti, Jonne sydän lämmin johti, Sieltä aarteet ilmi toi, Joista Suomen soiton loi.
Tämän aarteen nostajiksi, Eip' ois mahdolliset olleet Miehet, jotk'ei tuttaviksi Kansan tunteiden oo tulleet, Joit' on vierain kasvateltu, Kultakehdoiss' keikuteltu, Sellainen ei konsaan tie Kansan sydämehen vie.
Tämän työn vaan taisi tehdä Suuri Lönnrotimme yksin, Kansan sydämehen nähdä Vaan hän, joka käsityksin Kansan kanssa lauleskeli, Tuohikkaissa astuskeli, Sai niin kansan tuttunaan Laulujansa laulamaan.
* * *
Katsopa kuinka mestari oiva Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa: Kohta se kielin seitsemin soiva Kieltämme kietovat paulat jo taittaa. Kalevalaulut kieli on vahvin, Jok' on jo tuottanut maallemme mahdin, Kansamme mainehen kauas se soitti, Kätköistään "tuli, näki ja voitti." Kanteletarpa toinen on kieli, Suloa, lempeä hehkuen laulaa, Joskuspa myöskin auvoinen mieli Soittaen sillä huolia huokaa. — Mestari viel' asuhunsa vyöttyy, Korpien kätköstä tuomahan syöksyy Myös Sananlaskut ja Arvoitukset, Näistäpä uutta kieltä hän kaksi Soittohon suoritti sointuvaksi. Sitte hän kielen kaunihin liitti, Virsin vienoisin Herraa kiitti. — Vielä ei kantele seitsemin soiva, Mutt' eipä murru mestarin voima: Kielemme arvokkaat sanasarjat Yhtehen sai kuni kultaiset marjat, Niin Sanakirjan rikkahan, suuren Kieleksi kiersi hän kantelon uuden; Vihdoinpa kielen tenhoa soivan Loihtumalaulut, — velhojen voiman — Kätköistään iki-ankarat poimi, Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. — Niinpä on kantele valmis nyt aivan. Millä me maksamme mestarin vaivan?
* * *
Kaikuu taasen kannel meillä. Seitsenkielisenä soipi; Suomi, kohtaloides teillä Tää sun ohjas olla voipi. Katso, suuri Suomen suku! Tämä sulle "pyhä luku" Kallis tuki turva on, Voi sun viedä voittohon!
Kurja oisi Suomen kansa Jos ei aineksilla näillä Kieltään saisi arvohonsa Astumahan valtateillä. Näissä Suomi, sulla ovat Perukirjat verrattomat, Joit' ei mikään valta saa Sortaa, eikä kukistaa.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]