Siunattu se aate aina olkoon, Joka, niinkuin taivahasta tullen, Iski mielihin ja lausui: tulkoon Armas Suomen kansa myöskin sullen Kirjat kielelläsi luettavat, Laulut omin äänin laulettavat, Sortumaan ei sovi kieli moinen, Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.
Aattehesta paisui miesi oiva, Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa, Verraton on ollut into, voima Hengen vainiolla raataissansa, — Päätä viel' ei peitä harmaat hapset Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset Seppelettä hälle solmiavat, Syntypäivän riemuin juhlistavat.
"KuItala", sen ensimäinen lapsi Nimellään jo merkillinen enne, Että perhe kasvaa Kultalaksi, Valon Kultalaksi kansallemme, Että vyötteleepi kultavöihin Kielen kauniin, joka iki-öihin Unhottua oli, hoitamatta Opin, tiedon tielle auttamatta.
Vielä aarteet kultaa kallihimmat Kaivoi, kansan sydämehen mennen, Sieltä loihti ilmi ihanimmat Laulut sankareista, laulut lemmen, Sananlaskut, sadut, arvoitukset, Näillä aukaisten ne umpi-ukset, Joiden kautta Suomenkieli julki Ansaittuhun arvohonsa kulki.
Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa, Vaikka vaipuis kohtaloiden alle, Iäti se eläis lauluissansa, Iäti ne kertois maailmalle: Kerran eli kansa Pohjanmailla; Joka lauluillansa mahdikkailla Mainehensa maailmalle soitti, Vaan — sen kohtaloiden kovuus voitti.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)
Raikui kannel muinen meillä "Vanha Wäinämö" kun soitti, Kun hän snlosäveleillä Luonnon lumos, mielet voitti; Kuus oli Suomen soittimessa Kultakieltä kantelessa, Kukin eri säveltä Kaikui kansan hengestä.
Mutta sitte oudot tuulet Rannoillemme puhalteli, Sulki suuret lauluhuulet, Virret vanhat viskoeli: Sorti sointumahan soille, Kantoi kauvas salomaille; Siellä vanha kannel myös Piilopirtin pienen löys'.
Kauvan oli kannel tuolla Piilossansa pitkät aiat, Moni ehti laulu kuolla, Monet muuttui vanhat tai'at: Joskus kuitenkin kajahti Soinnut saloilta solahti, Moni nuolle nauroi vaan, Toiset viihtyi kuulemaan.