(Savolaisen laulu).
Kalevala.
(Kalevala-juhlassa 1885.)
Kolkkohon korpehen Suomalainen Raivasi asuntonsa. Luonto on jäykkä ja uhkaavainen, Leppyä ei taho konsa; Ankara haltia Pohjolasta Vainovi, torjuvi tulokasta, Vaan tämä haltian voittaa, Laulaen kannelta soittaa.
Metsissä jylhissä isännöivät Kontiot seuroinensa, Karjoa kaasivat, riistaa söivät Kansalta herkuiksensa. Vaan eipä säikähdy Suomen miesi, Rohkeudella ja taiten tiesi Kontion vallankin voittaa, Laulaen kannelta soittaa.
Ahdinkin aartehet valloittaapi Saaliiksi itsellensä, Tapion tavarat myöskin saapi Leiväksi perheellensä; Lehtohon laajahan kasken kaatoi, Perkasi peltoja, niityt raatoi, Työstäkin tauottuansa Soitteli kanteloansa.
Aina hän lauleli, aina soitti Kainoa kanneltansa, Murhe jos vallata mielen koitti, Huolissa, iloissansa, Lauleli, soitteli Suomalainen, Varsin on laulelo lumovainen: Kaikki hän laululla voitti, Tenhoten kannelta soitti.
Äiti se lapsensa laulelolla Unehen uuvuttaapi, Taattopa poikansa kantelolla Taistohon innostaapi, Sankari soitteli voitollensa, Lempivä lauleli armaallensa, Taudit ja Tuonenkin voitti, Loihtien kannelta soitti.
Tuskin on luonnossa ilmausta, Josta ei laulaa voinut, Eik' elämäs sitä tapausta, Jost'ei jo kannel soinut; Vieläpä jutteli jumalista, Lauleli urhoista mahtavista, Taivahat tutkia koitti; Laulaen kannelta soitti.
Näin eli, laulaen laulujansa, Kannelta helkytellen, Aikoja pitkiä Suomen kansa, Korpia raivaellen; Lempivi armasna emonansa Maatansa, lauluja, kanneltansa, Sortajat vierahat voitti, Urhona kannelta soitti.