Vihdoinpa tunkesi vieras tänne Uusine tapoinensa. Montapa meidän miehiämme, Voitti se puolellensa, Ei nämä laulele äidin kanssa, Holho ei armasta emonansa, Murhe nyt äidin voitti, Itkien kannelta soitti.
Soittaen kieliä sortuneita Äiti nyt huolissansa, Kaipasi kotoa luopuneita Armaita lapsiansa, Joista jo muutamat loistossansa Inhosi entistä kotoansa, Vieläpä nauroi ja moitti, Äiti kun kannelta soitti.
Vihdoinpa kuulivat poiat oivat, Kuulivat millä lailla Kummasti laulut ja soitot soivat Kaukana salomailla: Sinne he rientävät katsomahan Laulua, soittoa kuulemahan, Ihmetys heidät jo voitti, Äiti kun kannelta soitti.
Riemuten laulut nyt kätköstänsä Ihmeeksi ilmi tuodaan, Niitä jo kuullahan mielellänsä, Kantelon soida suodaan. Mieliin virkeys uusi saapi Kalevan laulut kun kajahtaapi; Ihmetys vierahat voittaa, Väinämön kannel kun soittaa.
Laulele, soittele, Suomalainen Kielesi kanteloista! Silläpä säilyä voit sinä vainen Kolkoista kohtaloista; Laulusi laajat on sulle muuri, Miss' on se tenho ja voima suuri, Joita ei sortajat voita; Suomi, sa kannelta soita!
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Tiellä lapsilauma vilkas Riemusasti vaeltaa, Käynti reipas, silmä kirkas, Posket hohtaa, punertaa.
Siin' on lapset suurten taloin, Sekä köyhäin mökkien, Jotkut juoksee avojaloin, Keveästi keikkuen.
Saapui matkamiesi tähän Ja hän kysyi kummastuin: "Metsähänkö telmimähän Joukko juoksee naurusuin?"
"Ei — me kouluun kiiruhdamme, Kello soi jo, kukaties; — Hyvän päivän toivotamme Teille vieras matkamies!" —