"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini…?"
"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."
"No, jatkakaa sitten!"
"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme taistella monenlaisissa vaiheissa… Sallimus asetti niin, että kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua. Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi pitkä juttu… Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta… ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen minua…. kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme…"
"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan…."
"Mutta…"
"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota hänelle rahaa…"
"Siitä en luule hänen huolivan, mutta… tehkää kuin tahdotte: tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa…"
"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."
Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.