"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?" kysyi Aatu hajamielisenä.
"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!"
* * * * *
Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni härmäsade lioitti maan.
Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle, etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.
Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän reunassa olevaan tiheään viidakkoon.
Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,
jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa
Aatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,
Simo ja 30 valittua urhoa.'
"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä piirittää talon."
"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"
"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä, arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."