Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!… Jumalan kiitos, että vielä näen sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi mikään eroittaa meitä!"
Ihastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.
Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen ottaen Pekkaa kädestä kiini:
"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin taistelussa kuin vankikomerossakin… Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"
"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen", virkkoi Anna liikutuksissaan.
Elsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.
"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.
Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa, ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä, valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.
IX.
Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus valmistivat heille oman, onnellisen kodin.