Hän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:
"Ah, isäni!… hauta sovittaa kaikki!"
VIII.
Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.
Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän saapui aamuhämärässä.
Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.
Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.
Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä, ett'ei heiltä puuttuisi mitään.
Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti kuin hän läksi Mönninvaaralta.
Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän kaikilta hartaita kiitoksia.