Historiallinen kertomus
I.
Puolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo muista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä; lyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei ainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.
Siinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan tiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia, jotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden merikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät itsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja salaperäistä oli kuitenkin aina heissä.
Heidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä aamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan. Paitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen näppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta siinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi kansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin luultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän laitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten lieneekään ollut?
* * * * *
Vuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa pitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa, Puolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus oli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta; tuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan Italiankin lapsia.
Herttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä. Semmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen turnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin. Ruhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen ulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut taitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes turnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät tuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.
Turnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne, ratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja riensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui eri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan notkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi hehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen puolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä, jolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin. Mielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan — ja hänkin punastui.
Puolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan — vaikka hän on enemmin Pohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan lumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan mielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset kasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.