Jadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä keskeyttivät.
"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne, jalo ritari! — Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa — tanssin kanssanne ensimmäisen hypyn."
Juhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka nousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.
Mutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla mielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne vihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin vavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat hiljaa: "Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!" Vaan ei kukaan huomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat loppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.
Luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne silmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa keralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen kaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita voitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.
Nyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu, pilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja ritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.
* * * * *
Seuratkaamme voittajaa hänen matkallaan.
Aseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin tuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia. Kultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä voiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään. Ritari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea höyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa haarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi ja tuli yksinäisemmille kaduille.
"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen", varoitti hän aseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut palvelukseensa Turusta vuosi sitten.