"Näitkö ketään?"
"En, herra!"
"No hyvä, seuraa minua!"
"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.
* * * * *
Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.
"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta kun parempi ilmestyy… Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon kostaa, ja kostoni on oleva kova!"
III.
Kemut olivat sangen loistavat. Juotiin kultaisista ja hopeisista maljoista, eli n.s. "kredentseistä." Herttualla oli joukko semmoisia taideteoksia. Katarina ruhtinattaren 24 kullattua kredentsiä, "kannella aseellinen mies, kädessä Puolan kuninkaan vaakuna" olivat pöydän koristuksena muiden kalleuksien keskellä.
Jadviga neiti oli erinomaisen iloinen; de Montaigne ei väistynyt hetkeksikään hänen luotaan, paitsi tanssiakseen jonkun velvollisen lyhyen hypyn.