Muiston juonti, Muiston juonti
ei ol' tuttu heil',
Vaan sellainen malja
jossa nyt on kalja
juotin pohjan, juotin pohjan
varsin tällä lail'.
IX. Toinen kappalaisen A:n kirjottama häväistysruno, joka myös on
Suomal. kirjallis, seuran hallussa, kuuluu:
VÄINÄMÖISEN ONNEN TOIVOTUS JUTEININ LÄHTÖÖN.
Virolahden kappalaiselta Fredrik Johan Ahlqvistilta.
Halttuun Jumalan, Juteini,
Onnee matkalles osaksi,
Lykkyy lähtöhös luvattuun
Runonjekka reisulleisi.
Näitä vanha Väinämöinen
Seisoisansa silmissäni
Sanoi suulla nauravalla
Pilkan pisteli sanoilla
Kerran korvissan' unessa.
Väliin seuraksi sanoille
Nytkähytti niskojanskin
Painoi päätänsä kumarten.
Vjelä puheitans venytti
Jatkoi sanojans jalosti;
Nauru huulilta hävisi
Kulmat kurttuhun kokoonnuit
Ääni karkiast' ärisi
Jutut juoksivat visusti:
Onhan ottanut eronsa
Mjeskin moni merkellinen
Lauluin hyväkin latoja
Virren seppä voimallinen;
Mutta muodolla hyvällä
Paitsi pitkiä puheita
Vaikiata valitusta
Hiljaa jättänyt hyvästi
Siivost laulusta lakannut;
Vaikka vahvasti veteli
Lahjaks lauluja lateli
Soiton sorjasti sovitti.
Paljon itsestäs pitävä
Että konstistas kovasti
Sinä kehut, kerskaelet
Paljon palvellees minua
Suotta virsiä vetänees
Paitsi palkata peräti,
Joka, mjelessäs makaapi
Särkee sydämmes suruisen.
Mutta meiningit poilla
Sangen harvasti sopiivat
Ajatuksiin aika mjesten.
Minun mjelessan' makaapi
Tämä ajatus totinen:
Pitäis palkoja oleman
Kokoon ajettu kovasti,
Vara vahva palkinnoista
Tosin tuhlaten jaella:
Jos kaikk' huonotkin hörnäti
Ruman kanteleen räminät
Lahon käyrängin kominat
Kjelten katkennein kirinät
Äänen sortuneen ärinät
Rinnan raskahan rötinät
Veisut vjetteliät pahimmat
Pitäis palkituiks tuleman.
Pian aivanpa pitäisi
Palka oleman pivossa;
Vaikka vjeläkin välistä
Soitto jokuu sorjemmasti
Laulu laadullens käviisi
Vejsu viiltäiskin sydändä.
—Tässä vanhan Väinämöisen
Parta pöyhiä tärisi
Tukka hallava tutisi
Silmät kulmista säteili.
Vasta laulu liikuttaapi
Veisu käypi kaunihisti
Soitto sorjasti helisee
Voidaan palkasta puhua,
Lausui vanha Laulun Herra,
Koska kantele kovimpi
Tehty hongasta hyvästä
Ranta lepästä rakettu,
Taikka vanhojen tavalla
Tehty harppu hauvin luusta
Kantele kalan evästä,
Kjelet vahvat kanteleessa
Joko jouhista orihin,
Joko kullan karvalliset
Taikka teräksen näköiset
Päälle kinnatut kovasti
Kimahtaavat, kajahtaavat
Heliästi heliseevät,
Koska hengi höltiästi
Kulkee rinnasta kovasta
Ääni kaikuu kaunihisti
Paitsi pakota mäneepi
Taipuu huilujen tavalla,
Milloin matalast' mataapi
Höriseepi, möriseepi
Ukon muodolla urohon,
Kullon nousee korkialle
Vinkiästi vinkaiseepi
Pjenten piikaisten tavalla;
Kosk' on aine kelvollinen;
Puhdas, viatoin valittu,
Paha jaaritus jätetty,
Koska sanat selkiästi
Paitsi pakota sidotut,
Eikä väännetyt väkisen
Varsin kulkeevat vapaasti,
Milloin ryöhäävät runossa
Kosken kuohuvan tavalla,
Niinkuin varsin vahtoaapi
Vesi pöllyllä putoopi
Vuoksen koskessa kovassa
Iharissa ilkiässä
Kalarissa karkiassa
Rutiaii koskessa rumassa;
Milloin jouten juokseleevat
Niinkuin niitulla joessa
Hannun vjenossa vedessä
Tyvenessä Tynkylässä,
Pellon pjenessä ojassa
Vesi virtaava mäneepi.
Mitkä onnet, omaisuudet,
Taikka tavarat hyvätkin,
—Sanoi vjelä vjekkahasti,
Sinä, poikainen poloinen,
Ljenet laskenut avuksi
Suomen kjelen saalihiksi
Suomen suvulle valoksi
Sepä varsin vanhatessa
Yli käypi ymmärryksen
Mänee mjeleni ohitse.
Arvo korkia, avara
Raadi Sihtjerin ramakkaan
Aina paikallans pysyypi,
Eikä kateus kavala
Sitä suuresti sureile
Eikä paljongaan paheksi
Siitä pyydäkkään palaista.
Ole sentähden sinäkin
Tästä täydessä levossa
Hyvin huoleta, suruta,
Pidä arvoskin alati.
Usko, poikanen, puheeni,
Usko ukkoa totista.
Mutta mjehengin mukoman
Arvo pelehtyy piangin
Kaunis sanoma katoopi,
Koska kirjoja pahoja
Vejsujakin vjekkahita
Kansan käsihin paneepi:
Sillä kirjasta kokoopi
Lujan päätöksen lukia
Pännä mjehen mjelestäkin,
Eikä ensin tutkistele:
Ljekkö leikki leuvoisansa
Vainko valanee vakuutta;
Tavan tottuneen pitääpi
Seuraa vanhojen sanoja.
Työstä tekiä havaitaan
Kirjastansa kirjoittaja,
Suuhan selittää sydammen.
Jolla korvat kuulon tähden
Vaarin ottakaan visusti.
Voi sä kurja Suomen kansa,
Sanoi samalla tavalla—
Kansa kylmäksi kovonnut.
Kuin et kirkkaasta valosta
Etkä onnestas omasta
Ota vaaria visusti,
Jonga pannut on ovelles
Jalo tarjoksi Juteini,
Juoma Laulussa jalossa
Perhekunnassa paraassa,
Lahjain oivassa otossa
Joissa juuri kuin nisuja
Pyytää seuloa sinua,
Valon taritsee väkevän
Onnen oikian jakaapi.
Voi te kivet kelvottomat
Kannot Suomessa kovimmat
Paadet paattuneet lopetin,
Oksat kankioiks kovenneet
Lehdet ilman liikutusta,
Voi teit' Emännät vesissä
Pedot metsissä pahimmat
Linnut tylyt latvoissanne
Miksi muuttuneet olette!
Etten soittoa suloista,
Kainata kauniimbata
Veisun äändä Viiburista
Laske luondonne iloksi.
Pahat yksinäns penikat
Vjelä vanhuuden pitäävät.
Soitto korvihin sopinnut
Laulu luontoa lykännyt
Äänen antaavat avuksi
Ynnä yhtehen vetäävät
Sekä riukuttaat sekaahan;
Vaikka varsin työlähästi
Tästä taidetaan lukea
Enää soitolle etua
Kanteleelle kunniata
Hyvää veisulle vähääkän
Mettä soittajan sydämmeen
Laulajalle lohdutusta:
Sillä koirat kelvottomat
Pahat penikat nykyiset
Usein ulvovat vavisten
Myöskin seuraksi susille
Karvat siirassa selässä
Ikenetkin irvellänsä
Karhun ääntä kauhistuuvat
Pahan paiskaavat pärinän.
—Nauru rätkähti, remahti
Itse Laulujen Isältä
Vatsa tukeva tutisi
Parta keikistyi kenoohon.
Turha pelko on povessas
Suomen kjelestä suruinen,
Kjelen sotkusta kotoisen,
Sanoi vanha Suomalainen.
Suomen kjeltä selvimbätä
Paitsi muutosta puhuttu
Sangen selvillä sanoilla
Ombi pitkäldä peräti.
Aina hamasta ajasta
Koska minä kanteletta
Soitin sormilla omilla
Vedin virttä suomalaista
Ombi sjemen suomen kjelen
Aikaa monta ja monoista
Aina puhtaana pysynyt.
Jos vjel' joku huono Herra
Hävennellen häpiäisi
Oikein osaavans puhua
Suomen kjeltä selkiästi;
Taikka taitteliis sanoja
Kaunistellen, koristellen
Kädet puuskassa pidellen,
Murtais mutkilla monilla,
Sekoitteliis, sokerteliis
Mjesten muodolla merellä
Kjeltä seitsemän sekaisin;
Jos taas jokuu talonpoika
Tyhmä, taidotoin, pönäkkä
Lästä kaupungit' kotoisin,
Taikka teitä kuljeskellut
Matkustellut maita paljon
Aina rahtia ajannut;
Eli uuden maan eläjä
Ranta kansojen rajoilta,
Kääntäis kjelensä kalikan
Pitkin taikka poikki puolin
Vaikka vyöllensä vetäisi,
Pullistelis poskiansa,
Vääntäis leukansa levälle
Ryyppy kynnyksen repiisi
Sinne, tänne sioiltansa
Huulet ryttyhyn rypistäis
Saadaksensa sanat oudot
Koto kjelen koreudeks
Suomen kjelehen sekaahan;
Eihän sentähden sekaannu
Suomi kokonans sekaisin
Vjelä vähemmin katoa.
Järin jäänyt on sinänsä
Tämä tapaus takaisin
Eikä edespäin tapahdu
Aivan aikoihin monihin.
Mäne maahan karjalaisten
Taikka Savohon syvähän
Taikka Hämehen taloihin,
Sjellä kjelen kelvollisen
Sanat selvät suomalaiset
Paitsi vjerasta puhetta
Suulta täydeltä sanotut
Laviasti laaittavan
Kuulet korvillas omilla.
Sjellä havaitset hävyllä
Kjelen kokonans kotoisen
Ylenkatseesta kovasta
Varsin olevan vapaana;
Sjeltä taitaisi todella
Teikäläinengin tavata
Vjelä vähän viisautta
Puheen puuttuvan avuksi.
Paha Baabelin rakennus
Torni Taivaaseen tapaava
Kerran kjelen ensimäisen
Puhtahimman puheen parren
Pojes peräti sekoitti.
Tätä työtä työlähintä
Rohkehinta rakennusta
Täytyi tehdä ahkerasti,
Että torni taivahaasen
Pistäis pilvien läpitse.
Totta tuossa huiskittiingin,
Mitkä muuria kutoivat
Kutka sotkivat savia
Mitkä tiiliä tekiivät
Kutka kantoivat kiviä.
Työtä tehdessä parahin
Päin hiessä huiskatessa
Varsin hartiat varinna
Kävi lustikin lusahus
Mjehet ällistyit äkisti.
Murre muuttui muuraailta
Sanat saven sotkioilta
Kjeli kiven kantailta
Outo tiilinkin tekiät
Puhe peräti sekoitti—
Suuta aukoivat sanoihin
Tahtoit tarpeitans anoa;
Mutta mjehet työn tekiät
Kohta hämmästys käsitti
Sanat oudoimmat sanoovat
Varsin vjeraita puheita,
Eikä ensingään eroita
Toinen toisensa sanoja.
Mjehet silmiäns mulistens
Suut selälläns kuuldeleevat
Työhön tahtoovat tavoittaa;
Mutta kjelen muutoksesta
Toista kokonans tekeevät:
Tuovat toisensa avuksi
Kiven siahan savia
Saven siahan kiviä
Vettä tiilistä vetäävät.
Tuohon kohta tuskaantuvat
Mjehet tyhmän työn tekiät
Siihen paikkahan paneevat
Työnsä tyhmimmän käsistä
Alas muurilta mäneevät
Kaikki heittäävät hitolle
Kalut viskoovat vesiihin
Että tuiskiivat tuleehen,
Kaikki hajoovat hajalle
Kjelinensä kuljeskellen
Kukin kulmalle omalle.
Tätä tornia tylyä
Rohkiata rakennusta
Taikka mukoman tapaista
En nyt luulisi enemmin
Suomen kansan kaahittavan.
Jää siis kansa kaahituksen
Myöskin seuratkin sinänsä.
Tästä pelvosta pahasta
Myöskin mjelellä hyvällä
Ole oivassa levossa
Varsin murheesta vapaana.
Usko ukkoa totista
Ukon lujaa lohdutusta.
Missä taikka millä lailla
Ombi Suomi sjemenensä
Kjelen sjemenen kotoisen
Kasvon kautta kartuttanut?
Kysymykset merkilliset
Tyhjän tynnyrin kuminat.
Jollon kullon joutessasi
Taikka leivästä levota
Surullisna suuruksesta
Ljenet joutunut jotenkin
Käymään kirkonkin läpitse
Seurakunnan suomalaisten.
Mitäs mjelestäs havaitsit
Sjellä viipyissäs vähäisen?
Mitäs korvissas kumahti,
Mitä silmäs selittivät?
Mitä mjehet veisaisiivat
Ukot römisiit uroosti,
Mitä mujat vinkaisivat
Neidot nuoremmat kimahti;
Lauloivatko latinata
Vainko Grekata vetiivät?
Eikö Saimit suomalaiset
Silloin korvissas kumisseet?
Mitä lukiivat lujasti
Puhuit Herralle pyhälle?
Eikö kjeltänsä kotoista
Suomen selviä sanoja?
Mistä virttänsä vetiivät
Luku sanojans lukiivat?
Eikö kirjoista käsissä
Suomen räntätyt sanoilla?
Joutunut on jollon kullon
Raamattukin räntättynä
Suomen kjelellä käsiihis
Aivan kourihis koviihin.
Eikö kjeltä kartutettu
Siliteltykin sanoja,
Koska vaivalla kovalla
Ajatellen ajut läpi
Kirjaa kallista tätäkin
Suomen käännettiin sanoille?
Eikö kjeltä kartutettu
Sanojakin silitelty
Ilo-Laulussa isossa,
Vjelä veisussa monessa
Kirjassakin kauniimmassa
Sekä hengelle hyväksi
Että ruumiinkin eduksi
Laki Kirjassa kovassa
Asetuksilta tuettu.
Kaikki kansalla käsissä
Laviasti levitetty
Kauvangin jo räntin kautta.
Myöskin muitakin runoja
Veisujakin vahvojakin
Maassa löytyypi monia.
Jotka jätetyt järingin
Pojes paperin parista
Vjelä sallittu vähemmin
Kaunistelta räntin kautta
Ainoastansa asuuvat
Otsa luussa laulaitten
Mjesten muistossa iloisten,
Sillä laadut laulumjehet
Virren sepät siivolliset
Tämän täytenä lakina
Aina päässänsä pitäävät:
Pysy pannasta erässä
Taikka toimella kynäile.
Toisin ylpiät tekeevät
Mjelestänsä Mestaritkin.
Työllä, tuskalla kokoovat
Saavat sanoja siteisin,
Jopa kiiruusti kynäävät
Päälle paperin paneevat
Jopa juokseevat ilolla
Kyllä ränttiä kysyyvät
Painattaavat paperinsa.
Sitten paisunneet peräti
Kyllä pönäkät kovinkin
Vähän vertanans pitäävät
Tuskin tunteevat nenäänsä.
Kaikki aivan kaunihiksi
Lopen lustiksi lukeevat
Mitä milloingin, mitengin
Päästäns purkaavat omasta
Laskeevatkin leuvoildansa
Kulkee kynästä kovasta;
Eivät luulekkaan enemmin
Maassa mjehiä olevan,
Joiden myöskin joten kuten
Sanat solmehen sopiivat,
Pännä pyöriipi käsissä
Kynä viiruja vetääpi.
—Tässä vanha Väinämöinen
Rykäis rinnasta kovasta,
Sylki suihkaisi sivulle.