Mitään mikä soti meidän uskontunnustustamme ja puhdasta evankelista oppia tai sen korkeaa henkeä vastaan, ei hän luullut koskaan kirjottaneensa, sitä vähemmin, kuin sellainen jyrkästi poikkeaisi hänen omasta käsityksestään siitä.[49] Hän oli ainoastaan hätäisesti merkinnyt muistiin hetkellisiä ajatuksia, enimmin siveysfilosofiassa, tahtomatta niissä esittää mitään ristiriitaista oikean uskonnon kanssa, jota ainoastaan järjettömyys ahdistelee; jopa voi sanoa, että saatanassa itsessä ilmeni tyhmyyttä ja ylpeyden henkeä, kun hän antautui taisteluun korkeamman vallan kanssa. (Ilm. k. 12 v. 7.).
Hän ei ollut tahtonut esittää mitään uskonnonvastaista, ja jos jostakin hänen monista vähäisistä kirjotuksistaan jotakin vain näennäisestikin senlaatuista löydettäisiin, niin hän juhlallisesti sen peruuttaisi ja jättäisi kaiken vakavasti kumottavaksi. Hän toivoi, ettei vilpitöntä mieltä erehdysten takia leimattaisi rikolliseksi; sillä myöskin hyvässä pellossa voi kasvaa rikkaruohoa. Hän ei koskaan ollut halventanut sitä, mikä oli kunnioitettavaa yleisessä mielipiteessä; hän oli ainoastaan koettanut ahdistaa ja kykynsä mukaan estää väärinkäytöksiä ja väärinymmärrystä, koettanut poistaa vääriä ja vahingollisia käsityksiä, joita ennakkoluulo oli omaksunut, siten myöskin poistaakseen järjettömän suruttomuuden paheita harjotettaissa.
Toiminnassa sattuva hairahdus voi mahdollisesti löytää selityksensä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta tämän heikkouden puolustaminen tekee anteeksiantamattomaksi hairahduksen, joka sen kautta saa tahallisuuden leiman ja heikentää oikean periaatetta, minkä oikean kuitenkin aina tulee olla meidän ojennusnuoranamme, meidän järkähtämättömänä tarkotusperänämme, vaikkakin kyky sen ohella olisi puutteellinen; sillä oikean ja toden tunnustaminen ainakin periaatteessa on jo eräs täydellisyyden aste. Keksiä keinoja poiketakseen niistä on häpeällistä ja avaa tien paheille,——ja ainoastaan omanvoitonpyyntö voi silloin estää tai jouduttaa rikollisuutta.
Vilpittömän ja hyvän tarkotuksen ohjaamana valituksenalaista lentokirjasta (Brochure) kirjottaessaan hän luuli nyt voivansa poistaa kaiken luulotellun epäiltävyyden, mikä oli katsottu sisältyvän sen syytteenalaisiin kohtiin.[50] Niinpä, kun hän siv. 21 puhuu uhreista, joita ensimäiset kristityt eivät voineet unohtaa ja joita Kristuksen tullessa juutalaisten keskuudessa paljon väärinkäytettiin, jota lauselmalla: tahtoneet lahjoa vanhurskauden tahdotaan sanoa, tarkottaa hän uhraamisella sitä aineellista ja hyödytöntä, jopa vahingollista, jonka Kristus itse tahtoi poistaa, ja jota vastaan hän myöskin templissä kiivaili. Ja sittekun Vapahtaja oli toteuttanut korkean päämääränsä sekä uhrannut henkensä ihmiskunnan edestä, niin pitivät, ainakin raamatullisen lauseparren mukaan, nämä kristityt tätä uhrautumista myöskin uhrina, jota kuvasi pääsiäislammas, mikä oli uhrieläin, ja luultavasti eivät useimmat heistä siis vielä ymmärtäneet sovitustyön salaisuutta ja korkeutta. Näinhän siis Kristuksen kuolemaa verrattiin uhriin, ja tätä on hän kutsunut uhrin allegoriiaksi.
Ihmiset ovat jo pakanuudessa, aikaisempina aikakausina uhraamisella koettaneet estää rikoksensa seurauksia (kohtaamasta itseään) ja pitivät uhria sovituksena. Sitä hän on tarkottanut lauselmalla: että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä, eikä tämä ollut tavatonta vielä Vapahtajan tullessa. Siinä se, mitä hän oli tarkottanut; mutta ei hän ole esittänyt Kristuksen ansiota väärinymmärretyksi allegoriiaksi, vaan koettanut erottaa väärinymmärretyn allegoriian Kristuksen ansiosta.
Muuten pitäisi koko esityksen, josta nämä lausunnot tavataan, todistaa puhtaasta tarkotuksestaan, vaikka ajatukset ehkä sanojen kautta siellä täällä ovat voineet tulla pimeästi ja vähemmän tavallisella tavalla esitetyiksi sen sivistysmäärän mukaan, minkä hän suureksi osaksi itse itselleen on hankkinut. Hän on joutohetkinä tutkinut kaikennäköisiä aineita. Ellei hän ole kaikessa voinut saavuttaa selvyyttä, niin älköön sitä valistuksen ja suvaitsevaisuuden aikakautena ankarasti arvosteltako, vaan mieluummin annettakoon se anteeksi, koska tarkotus on ollut hyvä.
Mitä siv. 37 eräässä, sanoisiko hän sitä siksi, puoliksi filosofisessa kirjotelmassa syntien anteeksi antamisesta esitetään, niin sillä ei suinkaan väitetä Kristuksen ansiota tyhjäksi. Siitä olisi mieluummin pitänyt johtaa sellainen ajatus: että niin kauvan kuin ihminen on synnissä paatunut ja ylenkatsoo Kristuksen opetuksia, niin kauvan häntä ei voida pitää Vapahtajalle uskollisena, eikä hän voi silloin lukea Jumalan mielisuosiota itselleen kuuluvaksi, koska sellainen periaate olisi yhtä paljon Jumalaa herjaava kuin ihmissuvulle vaarallinen. Kristus kehotti aina ihmistä parannukseen ja nöyryyteen. Anteeksiantamus Kristuksen tähden, jota hän ei ole tässä käsitellyt, on lahja korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia voi selittää (»öfverstigande förnuft och filosofie»). Mutta, todistaakseen väitteensä parannukseen tarpeellisesta mielenmuutoksesta oikeaksi, tahtoi hän tässä viitata apost. Paavalin sanoihin Ebrealaiskirj. 10: 26:nnessa,[51] jotka koskevat paatuneitten synnintekijäin vaaranalaisuutta: Sillä jos me ehdollamme sitte syntiä teemme, kuin me olemme totuuden tuntoon tulleet, niin ei meillä ole enää yhtään uhria syntein edestä.
Juurimainitussa esityksessä olisi myöskin huomautus siv. 40 voitu tehdä muistutuksen arvoiseksi syyttämistarkotuksessa, koska hän siinä oli sanonut Jumalan kaikkitietäväisyyden liian korkeaksi, jotta voisimme sitä ratkaisevasti arvostella. Vastaus siihen olisi kuulunut: ett'ei hän sen kautta suinkaan ole tahtonut loukata Jumalan kaikkitietäväisyyttä, vaan ainoastaan epäillyt ihmisen kykyä voida käsittää (»omfatta») tätä hänen korkeaa ominaisuuttansa; sillä luulotella tietävänsä mitä Jumala tietää, on järjettömyyttä, koska ihmisen siinä tapauksessa tulisi olla ainakin Jumalan vertainen tiedossa.
Vielä siv. 45, mitä tulee uskoon uskonnollisessa merkityksessä, tarkottaa hän uskoa kaikissa kansoissa, viittaamatta mihinkään määrättyyn uskontoon tai lahkoon, ja kutsuu sitä vain siksi uskonnolliseksi, että jokaisella kansalla on uskoa Jumalasta (»tro om Gud»), ja Jumala tietenkin (»visserligen») on päämääränä kaikessa uskonnossa. Ja jos heidän uskonsa on vilpitön korkeimpaan olentoon nähden, niin täytyy sen olla sielun sydämellinen mieltymys (Jumalaan) ja luottava kunnioitus tätä olentoa kohtaan, elävä varmuus hänen mielisuosiostaan parantunutta, hyveellistä ihmistä kohtaan. Johan uskoa käsittelevän esityksen alkukin ilmaisee, että hän on tarkottanut uskoa ylimalkaisesti, kun hän sanoo: Harvoja sanoja ihmisten kielessä on tärkeämpiä, ja kuitenkin merkitykseltään vaihtelevampia kuin usko. Sen sijaan sitä totista uskoa, jota kristinusko edellyttää ja joka on pelkkää historiallista uskoa korkeampi, on hän ollut liian heikko sanoin esittämään, ja sitä voitanee omaksua (»omfattas») vain tunteella. Hän katsoo sentähden kohtuuttomaksi, että hän on joutunut vastaamaan siitäkin, johon hän ei ollut kajonnut.
Mitä vihdoin tulee esitykseen siv. 54 ja seur. edempänä Mietelmässä Vapaauskoisuudesta, niin siinä kristillistä uskonto-oppia ei tietystikään tarkoteta. Tämä kyhäelmä on filosofinen tutkimus, kirjotettu vain tarkotuksella koettaa kietoa kaikkien aikojen vapaa-ajattelijoita heidän omiin sanoihinsa (»för att söka beslå alla tiders fritänkare»), tai ainakin johtaa heidän mieltään hyveeseen, kuta puhtaampaan sitä parempi, omanvoitonpyynnön (siihen) vaikuttamatta, mikä heidän silloin on syrjäytettävä, vaikkakaan varmuus elämästä tämän jälkeen, heidän todistelunsa horjuvaisuuden takia, ei heistä olisikaan ehdoton. Jotavastoin hyvän vaikutin kristinuskossa, jota ei hän ole käsitellyt, on sitä korkeampaa laatua, että se ylevyydessä kohoaa hyvekäsitteen yläpuolelle, ja Kristuksen kautta yhdistää ihmisen Jumalan kanssa, jolloin siveysperuste ei enää riipu, ei omanvoitonpyynnöstä eikä -pyytämättömyydestä, vaan toiminnan hyvyys on seurauksena puhtaasta mieltymyksestä taivaan ja maan hallitsijaan, jolloin myöskin varmuus autuudesta on osotettu uskossa ja rakkaudessa Kristukseen, niin myös usko ja rakkaus ovat kaiken kristillisen hyveen perusteena; sillä ilman rakkautta ei ole mitään hyvettä olemassa, eikä ilman hyveellistä mielenlaatua mitään rakkautta Jumalaan ja hänen valittuihinsa.