Täysi tundo, kelpo kundo, Oppi oiwa, sana soiwa walmistuiwat wainajalla, joka kuoli kunnialla.
Mies on ollut, mies on mennyt, ah, ah! kuinga ahdistuupi rinda kungin riemutoina. Kalma, tullut tuonelasta, Oppi-isän otti meildä.
Tuosta tosin tuhansilla syngeys on sydämessä, rajittawa raskahasti, koska kuolema kowasti kutsui pojes kunnon miehen,— miehen kuuluisan kylissä, kaupungissa kuuluisamman, waldakunnissa walitun, jolta oli opin teilä järjen jalon johdattaissa neuwo nuorten ystäwäinsä hywän-suonnossa sulasta.
Sanalla on sanottawa taikka puolella puheella oiwallisen olennosta, miehen mennehen menosta: Eipä wedä wertaistansa joka aika andimeksi, eikä jaata wuosi-sadat tänne wainajan tapaista. Tämä yksin yhtyänsä; ilman innon järkähdystä oli kaikki kaikillekin; oli siellä taikka täällä, aina ajoi asioita opit korkeat ojaillen; sekä tiesi että taisi, pyysi, aina pystywäinen, temput selvittää sywätkin, käytti järjen käsitykset epä-luulon esteheksi, walistukselle waroksi. Opettaissa omiansa pohjan maiden mandereilda ohjaili hän outojakin taidon tielle tasaisesti, warustellen, walmistellen johdatteli joukottaisin ymmärryksen ystäwiksi, wartioiksi wakaisuuden, teki työtä työlähindä ahkerasti aikanansa warsin wiisaalla tawalla.
Tämän tunnetun totuuden Turku taitaa todistella, jonne kaukaakin kokoili opit, oiwat ohjaukset,— jonne saatti Suomalainen muisto-merkit muilda mailda, Kirja-huoneet hywät täytti tunnon, taidon tawaroilla, wirwoitteli wiisautta Oppilaisille omille Auran Akatemiassa, jonga hän on isä ollut,— ollut tuki, ollut turwa, tehden sille testamentin koki opin koroitusta lepohongin lähteissänsä, rauhan riemuisen majoille.
Nyt on näändynyt elosta mainittawa Mestarimme niin kuin ruoko runnelduna. Wainaja on waloilansa ollut hywä, hyödyllinen, mutta kynttilän mukainen: walistusta waikutellen oman olennon menetti. Oppi-isämme iloinen, walpas, wirkku, walwowainen on jo jättänyt hywästi matkustajat maailmassa, —pois on mennyt Porthan'imme.
Suomessa on käynyt surma murtawainen murehella. Eipä oiwat oppineetkan, horjuwaiset huolessansa, taida suullansa sanella, kuinga ombi huoli kurja, mieli musta, rinda raskas katkerasti karvastellen, koska saattavat surulla, suuren murehen sumussa, särjetyillä sydämillä sielun parhaan puetusta maatumahan jälle maaksi, josta alkoi ainehensa hywän hengensä majaksi.
Waan ei muutu nimi maassa, muisto miehen merkillisen. Wähät owat wuosikunnat tätä täyttämään ajassa; mainittua Mestaria kuolduakin kutsutahan miesten mieheksi jaloksi. Eipä kuollut kuolemana sangen suuri sanomansa, ehkä ruumis raukeneepi mustan mullan muotoiseksi; muistohomme muuttaneena ei se mene mieleltämme, eikä erkane elosta, ehkä sielu säilytetty, kaunistettu kunnialla maalda warahin waelsi.
[81] F.W. Pipping'in Luettelo.
[82] Ibid. Sen hän lähetti Haminasta tammikuussa, siellä vielä ollessaan v.t. maistr. sihteerinä.