[Kuva: Jaakko Juteinin ja hänen vaimonsa hautakivi Ristimäen suomalaisella hautausmaalla lähellä Viipuria.]
Kun maaherra Ramsay täten on saanut tietää, että Juteini ja Cedervaller olivat ilmottaneet tyytyvänsä Turun hovioikeuden päätökseen,[53] niin hän seuraavan joulukuun 6 p:nä lähettää uudelleen kirjeen Viipurin kaupungin maistraatille ja sen mukana 190 kappaletta Anteckningar-kirjaa, joista 163 kppl. vielä sitomattomia ja 27 kppl. nidottuja, sekä pyytää maistraattia nyt lopullisesti ja täydellisesti panemaan toimeen hovioikeuden päätöksen, mikäli se koskee takavarikkoon-otettuja ja hävitettäväksi tuomittuja kirjoja.[53]
Tämän kirjeen saapumisesta on Juteini itse Viipurin raastuvanoikeudelle ja maistraatille saapuneitten kirjeiden luetteloon vuodelta 1828 (tietysti ruotsiksi) merkinnyt: »(kirje) lähetetty Jouluk. 6, saap. Jouluk. 8. Maaherran Viraston memoriaali, koskeva Turun Hovi Oikeuden Päätöstä Judén'in ja Cederwaller'in valituksiin.—(saap. kirje n:ro 616). Toimeenpantu Tammikuun 8 p:nä 1829.»[53]
Sanotun jouluk. 8 p:nä 1828 saapuneen maaherran kirjeen johdosta piti kunnallispormestari, kollegiasessori Buchman lauantaina saman joulukuun 13 p:nä maistraatin istunnon sekä oikeus- että kunnallisneuvosmiesten saapuvilla ollessa, jossa istunnossa annettiin määräys v.t. kaupunginvoudille vakaaja Andström'ille, että hänen yhdessä kaupunginviskaali Krogerus'en ja poliisipäällysmies Strömberg'in kanssa tulisi panna toimeen Juteinin Auteckningar-teoksen edellämainittujen kappalten hävittäminen sekä siitä sitten maistraatille kertoa.[53] Vielä samana päivänä Viipurin maistraatin oikeuspormestari Ekmark maistraatin puolesta antoi kirjallisesti[53] tämän määräyksen v.t. kaupunginvoudille Johan Jacob Andström'ille, joka tammikuun 8 p:nä 1829 pani samaisen määräyksen täytäntöön. Ja hänen kertomuksensa[53] tästä »autodafé»sta, kirjotettuna edellämainitun määräyksen toiselle puolelle paperia, kuuluu:
»Sittekun Kaupunginviskaali Krogerus pitemmän ajan sairastettuaan nyttemmin on tervehtynyt ovat edellämainitut todistetut kappaleet hänen ja poliisipäällysmies Strömberg'in läsnäollessa poltetut: todistaa Viipuri 8. p:nä Tammikuuta 1829. J.J. Andström»[54]
Myöhemmästä esityksestämme on lukija sitten näkevä, miten prokuraattori Walléen ei tyytynyt hovioikeuden vapauttavaan tuomioon Juteinin sakkorangaistuksen suhteen, vaan valitutti asiasta senaattiin, sekä miten asian senaatissa kävi, että, näet, Juteini kokonaan sielläkin vapautettiin enemmistä ikävyyksistä.
Mitä Juteinin selitykseen hänen Anteckningar-kirjaansa vastaan tehtyihin syytöksiin Viipurin Kämnerioikeuden edessä tulee, jota selitystä liitettynä oikeuden pöytäkirjaan kutsutaan siinä »Dictamen till protokollet,» niin ei voi kieltää, ett'eikö hän yleensä selityksessään olisi onnistunut asiaansa koko hyvin puolustamaan: Häntä on väärin ymmärretty, hänen sanojaan väärin selitetty. Hän ei ole vanhurskauttamisopista, sovituksesta ja Kristuksen ansiosta sekä anteeksiannosta tämän perusteella ensinkään puhunut. Ei hän ole Kristuksen ansiota esittänyt väärinymmärretyksi allegoriiaksi. Hän on vain hänen mielestään järjetöntä Kristuksen uhrin materialiseeraamista sekä anteeksiantamusoppia ilman mielenmuutosta parannukseen vastustanut ja tehnyt sitä järjen ja filosofian kannalta. Anteeksianto taas Kristuksen ansiosta—hän sanoo—on lahja Korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia pysty selittämään. Usko-käsitettäkin on hän esittänyt aivan yleiseltä kannalta. Tätäkin samoin kuin edellisiä on hän tarkastellut siveysfilosofina. Niinikään ovat mietteet vapaa-ajattelijoista täysin filosofisia. Muinaisajan filosofeille esim., jotka eivät tunteneet evankelisen opin lämmittävää valoa, täytyi hyveen olla johdattajana sekasortoisen elämän läpi. Kun Juteini näin selittelee kirjansa esitystä, vie hän yleensä meidät mukaansa, ja lukija tunnustaa mielellänsä, että hänellä on täytynyt olla oikeus esittää uskonto- ja siveysfilosofiaa.—Vielä hän hyökkäävässä osassakin selitystään saa lukijan puolelleen, kun hän vetoaa 5 §:än kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtikuun 26 p:nä 1774, ja kun hän uskaltaa viitata inhimillisesti katsoen moitteettomaan vaellukseensa, jonka pitäisi todistaa, että hänen lämmin harrastuksensa todella kuuluu sanotulle ihanalle siveysopille, joka on hänen mielialaansakin ohjaamassa. Mutta, sitten tulee heikko kohta. Hän tunnustaa, että tämä lämmin myötätuntoisuus on houkutellut häntä kohottamaan yleistä siveysfilosofista esitystään kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärtämistä. Jos hänet siis havaitaan syylliseksi, niin on hänen lohdutuksenasn tarkotuksen puhtaus. Ja mikä on tämä puhdas tarkotus? Hän toivoo ihmisen jalostumista ja täydellisentymistä jo tässä elämässä, jotta hän siten valmistuisi osallisuuteen Vapahtajan ansiosta. Ja tuolla lauselmalla on Juteini kumonnut koko edellisen todistelunsa ja puolustelunsa tehnyt tehottomaksi sekä antanut ahdistajilleen aseen käteen entistenkin lauselmiensa sellaisiin selittelyihin, ett'ei hän niissä esitä kirkkomme sovitusoppia oikealla tavalla, kun hän ei puolustelussaankaan ole siinä kaikissa kohdin onnistunut. Sillä äskeisen lauseen ajatuksen mukaan tulisi ihminen osalliseksi Kristuksen ansiosta—ja tietysti siitä johtuvista hedelmistä—vasta, kun hän tässä elämässä, mikäli voimme Juteinia ymmärtää, koko elinaikansa moraalisella (eli siveellisellä) elämällä on siihen valmistautunut. Heti tämän lauselman jälkeen seuraa toinen, jota kirkkomme opin kannalta myöskin voidaan ahdistaa, kosk'ei Juteini sitä esittäessään ensinkään ota raamatun- ja sitä selittävää kirkkoisä Augustinuksen oppia syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista lukuun sanoessaan: Kun Jumala lahjotti (ihmiselle) kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän hänelle myöskin tahdon vapauden, täydellistyttääksensä siveydellistä luomustansa maan päällä, puhumattakaan siitä, ett'ei Juteini tässä kohdin näytä myöskään muistavan Luther'in esitystä hänen kirjassaan »De servo arbitrio» eli orjuutetusta tahdostamme, jossa kirjassa Luther, ollen jyrkästi deterministi, torjuu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen ja katolisen kirkonkin semipelagiolaisen, indeterministisen katsantokannan. Luther'in mukaanhan luonnollinen ihminen on orjuutettu eli epävapaa ja synnin orja, josta tilasta vasta Jumalan vapaa armo Kristuksessa uskossa omistettuna vapauttaa ihmisen, niin että vasta tällöin tuo Juteinin esittämä ihmisen täydellistyttäminen saa alkunsa.
Tarkastaessamme kämnerioikeuden tuomion perusteluja taas emme voi olla huomiotamme kiinnittämättä siihen oikeuden perin heikkoon väitteeseen, ett'ei muka kristillisellä alueella ja kristityille ihmisille voida esittää yleistä uskonnollisfilosofista uskokäsitettä, vaan ainoastaan kristillistä, koska heidän uskonsa muka välttämättä sisältyy myös yleiseen määritelmään uskonnollisesta uskosta.
Ennenmainittu Henrik Joel Juutila eli Pätiälä kertoi jo aikaisemmin myös esitetyssä tilaisuudessa tämän elämäkerran kirjottajalle, että »Juteini työskenteli asianajajana, ja että hänellä oli (paljon) tuloja; hyvin varakas hän oli». Myöskin ent. kirjakauppias Howing sen todisti; asianajolla sanoi Juteinin »rikastuneen, niin että poikakin (sittemmin kokonaan) eli isän kokoomilla varoilla». Ja todellakin on Juteinin täytynyt asianajolla ansaita nämä varat, jotta hän jo näihin aikoihin eli vuoden 1827 seutuvilla, joissa vasta olemme liikkuneet, on voinut omistaa kivitalon Viipurin linnotuksen alueella eli kaupungin muurien sisäpuolella, kuten myöhemmin tulemme näkemään, sillä hänen varsinaisesta virkapalkastaan ei ole voinut liietä varoja muuhun, kuin mahdollisesti riittää pienen perheen elatukseen. Tohtori J.W. Ruuth »Wiborgs Stads Historia» nimisessä teoksessaan on sivulla 853 tehnyt selkoa Viipurin maistraatin palkkaussäännöstä v:na 1827, »jonka mukaan maistraatin sihteerillä, joka samalla oli notarius publicus, oli palkkaa 166:66 2/3 hopearuplaa». Tämä palkkaussääntö oli silloin aivan uusi sekä vahvistettu käskykirjeellä 21/3 1827; ja sitä ennen oli palkka nähtävästi ollut pienempi. Vasta v. 1845, jolloin Juteini jo oli sihteeritoimensa jättänyt, se taas kohosi. Joskin tähän palkkaan Juteinin muista viroista jonkun verran tuloja tuli lisää, niin ne epäilemättä eivät voineet olla ylen suuria, jotta hän niistä olisi rikastunut. Me sen vuoksi täydellä syyllä luotamme Pätiälän ja Howing'in kertomuksiin, että Juteini asianajolla rikkautensa kokosi. Jos hän siis asianajolla aineellisesti vaurastui, niin hänen täytyi olla hyvin käytetty asianajajana ja kaiketi myös verraten taitava tässä toimessa. Jo edellä näimmekin, että hän koko hyvin omassa asiassaan Viipurin kämnerioikeudessa osasi »Dictamen»illansa puolustaa itseään. Eräs toinenkin Juteinin lausunto, joulukuun 4 p:ltä 1827——sillä kertaa Viipurin maistraatin pöytäkirjaan on meillä tilaisuus esittää, ja se koskee erästä talonomistajain yhteistä asiaa Viipurin linnotusalueella.
Juteini oli nähtävästi juuri hiljan—ehkäpä sentään mahdollisesti jo v. 1826—ostanut itselleen talon N:o 109 Viipurissa,[55] päättäen siitä ett'ei hän v:n 1825 kirkonkirjaan vielä ole merkitty talonomistajaksi, mutta jo joulukuun 4 päiväksi 1827 hän kaupungin muitten talonomistajien kanssa on kutsuttu Viipurin kaupungin maistraatin eteen kuultavaksi edellämainitun saman vuoden maaliskuun 21 päivän käskykirjeen määräyksestä, että Viipurin kaupunki saisi »oikeuden paitsi paljoa muuta kantaa n.k. tonttiäyrejä.» Kutsua tähän maistraatin istuntoon oli noudattanut 29 talonomistajaa, joista kymmenellä näyttää. olleen talonsa linnotuksen alueella. Näistä, näet, yhdeksän ilmotti toistaiseksi kieltäytyvänsä maksamasta tonttiäyrejä kaupungin rahastoon, koska he ymmärsivät käskykirjeen sanamuodon niin, että sen määrääminen, olisiko tonttiäyrejä maksettava vaiko ei, riippuisi kokonaan talonomistajista, ja sitä suuremmalla syyllä saattoivat he kieltäytyä maksamasta, kun kaupungin rahasto silloin oli siinä kunnossa, ett'ei se tarvinnut muita tuloja kuin siihen asti tavallisia. Näiden ajatusten esittäjänä esiintyi ensin suullisesti kihlakunnantuomari, laamanni Adolf Krogius, joka lausuntoonsa lisäsi, että hän omasta puolestaan tulevaisuudessa kernaasti olisi valmis suorittamaan sanotun suorituksen, jos kaupungin rahasto sattuneista syistä joutuisi suurempia tuloja tarvitsemaan. Näin kuuluvan lausunnon taas pöytäkirjaan otettavaksi jätti maistraatin sihteeri Judén: »Kun Ruotsin hallitus muinoin perusti Viipurin linnotuksen kaupungiksi, ei tämä kaupunki voinut jäädä asukkaita ja tuloja vaille, jos perustamiselle haluttiin pysyvää merkitystä. Sentähden osotetttin tontteja linnotuksessa rakennettaviksi, ja maata kaupungin ympäriltä varattiin käytettäväksi. Edellisellä (toimenpiteellä) saatiin kaupunki syntymään, ja jälkimäisellä oli sama kaupunki kunnossapidettävä. Varattu maa oli tarpeellinen, jotta sen tuotteista saaduilla tuloilla voitaisiin suorittaa satunnaiset menot ja yhteiskunnalliset ulosteot asukasten tarvitsematta rasittaa itseään tonttiäyrien maksamisella, joita ei linnotuksen alueella olekaan koskaan kannettu. Mutta kun esikaupungit sittemmin ovat syntyneet, on talonpaikat (»Gårdsplatserne»), samoin kuin kaupungin muu käyttökelpoinen maa, luovutettu halullisille asukkaille vuotuisesta vuokrasta, ja on luultavasti maksuehdot silloin, joko kaupungille joutuvine kauppahintoineen tai ilman hinnatta, määrätty suoritettaviksi pinta-alan laajuuden mukaan, ja siis olemaan tonttiäyrejä mukavimpana verotusperusteena sellaisessa suhteessa. Tämän väitteen varmuus ilmenee selvästi siitä asianlaidasta, etteivät tontit linnotuksen sisäpuolella, vaan ainoastaan esikaupungeissa ole olleet tonttiäyreillä rasitetut, niinkuin kantoluettelot sen useina vuosina takaperin osottanevat, vaikka tonttiäyrejä myöskin esikaupungeissa sittemmin solkenaan on lakattu kantamasta, ainakaan ei niitä ole säännöllisesti kannettu. Useat esikaupunkien asukkaista voinevat kuitenkin näyttää tämäntapaisten ulostekojen kuitteja, joita vielä läänin palauttamisen jälkeen muun Suomen yhteyteen on kannettu muutamilta talonomistajilta, etenkin taloja myytäissä. Kaikki talonasemat linnotuksen muurien sisäpuolella, esivallan rakennettaviksi antamina, ovat siis katsottavat vapaatonteiksi, eikä niitä voida vastoin omistajain myönnytystä maksuilla rasittaa, jonka he myöskään tuskin katsonevat oikeaksi, niin kauan kuin he ymmärtävät naurettavuuden siinä, että syyttä suotta ja ikäänkuin vain muiden neuvosta rupeaisivat tyhjentämään toista taskua täyttääkseen toisen. Koska nyt sellaista maksua ei myöskään kaupungin viimeistä järjestelyä vahvistettaissa ole otettu lukuun, vaan tuo on jätetty asianomaisten itsensä määrättäväksi, eikä kaupunginrahastoa muuten katsota olevan missään sellaisessa varojen puutteessa, että ylimääräisiä verotuksia tarvitsisi vaatia; niin tulisi tonttien linnotuksen sisäpuolella olla siitä solkenaan vapautettuja ja niin sanottua taksotusta voida sovelluttaa ainoastaan esikaupunkien tontteihin ja muuhun kaupungin käyttökelpoiseen maahan, siinä tapauksessa että kaupunki näkee hyväksi näin käyttää tiluksiaan».