Kaikki muut läsnäolevat selittivät olevansa valmiit suorittamaan taloistansa kyseessäolevan maksun; kuitenkin huomautti eräs sorvari Stenberg, jonka talo nähtävästi myös oli linnotusalueella, että hänkin kieltäytyisi maksamasta mainittua maksua, kuitenkin vain siinä tapauksessa että linnotuksen sisäpuolella olevat talot vapautettaisiin tästä maksusta. Maistraatti sitten julisti sellaisen päätöksen, ett'ei ole kaupungin talonomistajain asia arvostella, onko kaupungin rahasto suurempien tai pienempien tulojen tarpeessa; ja koska Viipurin kaupungin edellämainitun käskykirjeen mukaan tulee kantaa kyseessäoleva vero tonttiäyrin nimellä, niin maistraatti katsoo kohtuulliseksi käskeä asianomaisia talonomistajia heti ehdottamaan sitä maksun määrää, mikä kunkin talonomistajan tulee suorittaa. Laamanni Krogius ja ne, jotka häneen olivat yhtyneet, ilmottivat päätökseen tyytymättömyyttä; valitusaikaa kesti seuraavan vuoden tammikuun 3 päivään.[56]

Niinkuin liitteenä olevasta pöytäkirjasta näkyy, on Juteini neljäntenä lueteltu kuultavaksi kutsuttujen talonomistajain luettelossa. Kun tunnemme ajan luonteeseen kuuluvan, että se tarkkaan pitää kiinni arvojärjestyksestä, niin luulemme olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, ettei maistraatin sihteerinvirkaa siihen aikaan pidetty niinkään alhaisena eli »matalana», niinkuin J. Krohn siitä Juteini-elämäkerrassaan sanoo. Jo se, että se oli virka, antoi sille arvoa virkapuvun ohella. Virkamies oli aina kauppiaita ja käsityöläisiä eli ammattilaisia korkeampi. Muistan vielä kuinka n. 40 vuotta sitten maistraatinsihteeri Carl Tollet Turussa oli korkea-arvoinen virkamies.

Mitä itse edellämainittuun Juteinin maistraatille jättämään lausuntoon tulee, on esitys siinä selvä ja sitova sekä johdonmukainen, joskin se alussa tuntuu jonkinverran naivilta.

Juteinin kuntoa virkamiehenä todistaa meistä muutama seikka, minkä tunnemme juuri näiltä ajoilta. Itse hän, kuten muistamme, puolustuspuheessansa Viipurin kämnerioikeudessa uskaltaa sanoa, ettei hän suinkaan ole laiminlyönyt paljonkin uutteruutta kysyviä virkatoimiansa, vaikkakin hän niiden ohessa on jonkun verran harjottanut »kirjailijahuvia». Ja jos hän on tunnontarkka virkamiehenä ja sellaisena myös ankara vaatimuksissaan itseänsä kohtaan, niin näyttää siltä, ett'ei hän myöskään mitenkään suosi tai ainakaan hyväksy ja salli peitellä leväperäisyyttä, oli se kenen viranhoidossa tahansa. Sitä osottaa ainakin tavallaan seuraava tapaus tammik. 12 p:ltä 1829. Oikeusneuvosmies Carl Öijer, näet, oli laiminlyönyt laatia maistraatin politiapöytäkirjat täysin valmiiseen kuntoon ja jättää ne maistraatille siltä ajalta, jolloin hän oli raastuvanoikeuden ja maistraatin v.t. notariona Viipurissa eli heinäkuun 3 p:stä asti vuonna 1827 aina edellämainittuun maistraatinistuntopäivään asti; siis noin puolentoista vuoden aikana. Neuvosmies Öijer selitti, ett'ei hän ollut voinut pöytäkirjoja täydentää, koska maistraatinsihteeri Judén muka oli kieltäytynyt hänelle jättämästä maaherran maistraatille lähettämiä useita aineita koskevia memoriaaleja, jotta hän kotonaan käyttäisi niitä sanottuja pöytäkirjoja laatiessaan, sekä että sittekun[57] se oli tapahtunut ja hän raastuvanoikeuden määräämänä saman kaupungin kämnerioikeuden ylimääräisenä puheenjohtajana oli ennättänyt toimittaa muutamia hänelle tällaisena kuuluvia tehtäviä, tahtoi hän kiireimmiten luotaan jättää kyseessäolevat pöytä- ja asiakirjat. Juteini tämän kuultuaan puolestaan huomautti, että Öijer joka kerta, kun maaherran memoriaaleja oli maistraatissa esitetty, oli kuittausta vastaan juuri sitä varten olemassa olevaan kirjaan saanut nämä memoriaalit käyttääkseen niitä valmistaessaan pöytäkirjoja. Sittenkun nämä memoriaalit vuodelta 1827 jo olivat jätetyt takaisin ja sittemmin tulleet sidotuiksi, oli neuvosmies Ö. tahtonut ottaa memoriaalinidoksen kotiansa, mutta ei hän (J.) ollut siihen voinut suostua muuta kuin maistraatin siihen myönnytyksensä annettua. Maistraatti sitten päätti 10 hopearuplan: sakon uhalla vaatia, että Öijer kahden viikon kuluessa laatisi valmiiksi ja jättäisi Maistraatille kaikki heinäkuun alusta vuonna 1827 saman vuoden loppuun pitämänsä pöytäkirjat sekä niihin kuuluvat asiakirjat; samoin määräsi maistraatti samansuuruisen uhkasakon, ell'ei Öijer ennen seuraavan helmikuun 14 päivää jättäisi Maistraatille täysin kunnossa vuoden 1828 pöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen ja sakkoluetteloineen kuluneen vuoden jälkimäiseltä puoliskolta.[58] Toisessa pykälässä sitten määrättiin, että Öijer'in piti seuraavaksi lauvantaiksi valmistaa kuluvan vuoden pöytäkirjat tarkistusta varten ja sittemmin joka lauvantaiksi edellisen, kuluneen viikon pöytäkirjat ja kuukausittain ennen seuraavan kuukauden 8 päivää jättää arkistoon politiapöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen. Kun sitten Öijer'illä ei kuitenkaan ollut alkuvuoden 1829 pöytäkirjat valmiina ja hän taas esitti verukkeita ja m.m. että hän pyytää memoriaalinidettä vuodelta 1827, niin päätti maistraatti antaa tulevaisuudessa lausuntonsa siitä, milloin ja minkä ajan sisässä sen vuoden (eli alkuvuoden 1829) pöytäkirjain tulisi olla valmiita tarkistusta varten, sekä määräsi samalla, että maistraatin sihteeri kuittia vastaan jättäisi Öijer'ille pyydetyn memoriaaliniteen.

Olemme täten seuranneet Juteinin elämänvaiheita noin vuoden 1830 seutuville, ja olemme niin tehdessämme jo edellisessäkin esityksessä nähneet hänellä kirjailijana enimmäkseen olleen vastuksia, jos kohta näistä laajemmin puhumme vasta hänen kirjallisten julkaisujensa yhteydessä ja näitä selostavissa luvuissa. Valistuspyrinnöissäänkin Juteini oli etupäässä saanut kiittämättömyyttä niittää. Mutta nyt näyttää lehti kääntyvän; hänen suuressa oikeusjutussaan julistaa senaatti vapauttavan päätöksensä v:na 1831 sekä sakkoihin että Walléen'in kerettiläisyyssyytöksiin nähden, johon jo edellä toisessa yhteydessä lyhyesti viittasimme ja josta myöhemmin erikoisessa luvussa vielä tarkemmin teemme selkoa. Onnen aurinko näkyy täydeltä terältään rupeavan hänelle paistamaan. Hän alkaa saada kansalaisiltaan myötätuntoa ja tunnustusta yhä yleisemmin osakseen ja siitä on seurauksena, että hän vaikka jo käyden kuudettakymmentä silloin tällöin taas helkyttelee kanneltaan julkaisten Sanan Saattajassa Viipurista runoja, toisinaan uusiakin, vaikka vain W.S:n nimimerkillä varustettuja, kuten eräässä myöhemmässä luvussa osotamme. Myötätuntoisuutta, Juteinin hyvien pyrkimysten ymmärtämistä ja hänen suomalaisuuden hyväksi uhrautuvaa työnsä tunnustusta esim. osottaa seuraava »lähetetty» runo, nimeltä Toivo ja Kiitos, jonka lukija on löytäviä Sanan Saattajan Viipurista 11 n:osta v. 1833 maalisk. 16 p. Painatamme siitä Juteinia koskevan kohdan tähän:

———»Waan en taida taivutella
Saataa olla sanomata
Judén'ista julkisesta,
Miehestä niin mainiosta.
Se on selvä Suomalainen,
Meidän kielemme kokia;
Hän on paljon työtä tehnyt
Vakaisesti valistanut
Meidän kansan kalloloita,
Aivan hyvyyden halusta,
Vaan ei palkinnon perästä».———

Ihmekö, että Juteini, tämäntapaisen tunnustuksen saatuaan, suomenkielestä laulaa lirittää leivon lailla: »Helisewä, hellä kieli, soma niin kuin linnun soitto».

Ja jonkun aikaa myöhemmin tulee hänen osakseen, tietenkin etupäässä hänen ruotsiksi suoritetusta tieteellisestä kirjailijatoimestaan, kuten eräässä myöhemmässä luvussa likemmin saamme nähdä, taaskin julkinen tunnustus, jonka vertaista hän ei aikaisemmin olisi voinut uneksuakaan. Tarkotamme sitä tapahtumaa, kun hän yliopistomme 200-vuotisessa riemujuhlassa v. 1840 seppelöidään kunniatohtoriksi.

Mutta jo vähän ennen tätä hän samana vuonna sai ensin runoilijana kehotusta ja sitten virkatoimistaankin tunnustusta, joista nyt sananen.

Kehotus tuli taas, niinkuin edelläesittämämme runomuotoinen tunnustuskin Sanan Saattajan palstoilta ja liittyi ennen mainittuun vuonna 1840 julkaistuun elämäkertaan. Siinä annetaan täysi tunnustus Juteinin tähänastisilla harrastuksille suomenkielen hyväksi ja odotetaan vielä paljon hänen runottareltaan, kun hän maistraatin sihteerivirkansa jättäneenä, kuten tulemme näkemään, on vapaa antautumaan yksinomaan sen palvelukseen. Useissa kohdin alkusoinnullinen ja kauttaaltaan runollinen kehotus kuuluu: »Puolentoista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J:nilta julkisen viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja vastoinkäymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen tymperä, niin lieneekin meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soittokielillä, yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä, ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden matkakumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».— Kuitenkin Juteinin tuotteliain ja tärkein työkausi kirjailijana oli jo ohi, vaikkakin hän tuota kehotusta vielä jonkun verran noudatti.