Maistraatin sihteerin viran Juteini jätti helmikuun 17 päivänä 1840, oltuaan sen haltijana 26 vuotta ja 2 1/2 kuukautta. Erotessaan hän oli vanhin virkamies Viipurin maistraatissa ja jo ennen mainittu Sanan Saattajan »Kertomus J. Juteinin elämän vaiheista» antaa hänestä virkamiehenä sellaisen arvostelun ja tunnustuksen, että hän toimekkuutensa kautta oli »viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta——kaupungin asujamilta». Tämän arvonannon ja kiitollisuuden näkyväksi osotteeksi »toimellisesta ja pitkällisestä palveluksesta» lahjotti Viipurin kaupungin kauppias- ja porvarikunta Juteinille sirotekoisen kannellisen hopeamaljan. Lahjan hän sai vastaanottaa itse läänin herra kuvernöörin kädestä maistraatin huoneustossa saman vuoden kesäkuun 26 päivänä. Malja, joka painoi 11 naulaa (eli noin 4,7 kiloa), oli teetetty Pietarissa ja oli maksanut lähes 1,500 ruplaa. Se oli sisältä kullattu, ja sen ulkopinta oli »paitsi muita kaunistuksia» yhdelle puolelle koristeekseen saanut Viipurin kaupungin vaakunan ja toisella luettiin seuraavat piirrokset:

Jakob Juteinille.
Wiipurin kaupungin Sihtierille,
26 vuotisista vaivoistansa,
Kaupungin kaupiaskunta.
1840.

Mitä hohtava kopia,
Kuta kulta kiiltäväinen,
Nepä muuttuvat moneksi.
Muistosi on muuttumatoin.[59]

Tästä kunnianosotuksesta kertoo meille lauvantaina seuraavan heinäkuun 4 päivänä Sanan Saattaja Viipurista 27 numerossaan, eräässä uutisentapaisessa tiedonannossaan, jonka jälkeen heti seuraa »Jaakko Juteinille» omistettu pitkä ylistysruno.[59] Sen lopussa on merkki -g- Runon luulisimme pastori K.H. Ignatius'en[60] sepittämäksi, johon nimeen sen alla oleva merkkikin viitannee. Mainittu kunnianosotus onkin se »uusi tilapää» (1. tilaisuus), kuten uutisessa sanotaan, joka on panegyrisen runon aiheuttanut »puheen jatkannoksi» tuolle aikaisemmin esitetylle hauskalle ja myöskin ylistävälle »Kertomukselle J. Juteinin elämän vaiheista». Tämän taas Sanan Saattajan toimitus on aiheutunut kirjottamaan, kuten edellä näimme, huhtikuun 4 p:n numeroon Juteinin eroamisen johdosta maistraatin sihteerivirastaan. Ja tottahan se (toimitus) »Sanoma-Seuransa»[61] jäsentäkin muistaa kirjotuksella merkkitapauksen sattuessa. Ja jos ei enää »Sanoma-Seuraa» olisikaan ollut olemassa entisen toimittajan, kappalaisen K.V. Virenius'en, luovuttua lehden toimituksesta, niin täytyi uuden toimittajan, nähtävästi juuri Ignatius'en, muistaa vanhaa ja monivuotista avustajaa, Juteinia. Nuori ja innokas Ignatius onkin runollisesti hänestä puhunut, kuten edellä näimme.

Mutta pelkkään myötäkäymiseen ei Juteini milloinkaan ollut tottunut. Jos hänelle näihin aikoihin olikin ollut, mikäli tiedämme, kaikki myönteistä ja hän osakseen olikin saanut paljon kunniaa ja tunnustusta, niin tuli jo seuraavana vuonna (1841) aika kova isku, silloin sattui miehelle onnettomuus sellainen, joka on pahimpia, mitä ihmistä kohdata voi. Hän kadotti vaimonsa! Tästä tapauksesta hän laulaa Runon Tähteissänsä (painettu 1844): »Sydän sula syttyneenä Luojan luoksi ylenee», ja »Kunnolla kulkewan maailman matkat onni on oiwa: hänelle kuoleman hetkellä Herran lohdutus loistaa». Sitten: »Luonnon luja Ryöstö-wouti, kutsuttuna kuolemaksi, lainan[62] wiepi laksohonsa»; mutta vaikka se näin tekeekin, niin se »waan ei vaadi arwoamme, eikä kunniaa kukista». Tästä »ryöstömiehestä» hän samassa kohdassa ajattelee: »Eipä luowu elämästä kuolo muita murtawainen; wasta loppu wanhan luonnon kuolemangin kukistaapi.» Toisessa kohdassa samaa kirjaa hän kuolemasta taas kirjottaa: »Itse kuolo ihmisellä taudin tuskan liewitessä käypi kerran keweäksi; erittäissä elämästä hengi wielä wirkistyypi niin kuin kytö kynttilässä loppuwana leimahdellen, illan suussa päiwä pilwet purppurallansa punaillen». Ja eräässä toisessa paikassa: »Elon uuden uskojalda, taikka toisen toiwojalda taudin nuolet taitetaan, kuolon voima voitetaan».

On niinkuin hän omaa avioliittoansa olisi ajatellut, kun hän samalla sivulla viimeistä edellisen runopätkän viereen sijottaa seuraavat runopukuiset, oivalliset mietteet: »Siweys on side oiwa, wanne wahwa ystäwyyden» ja »Syystä lapsen syndymässä awio on niin kuin aita seisomassa säipäinensä (sic!), joita witsa, joka aika ymbärillä, yhdistääpi». Ja ehkäpä hän oman vaimonsa suhteen on joutunut seuraavan totuuden kokemaan, jonka hyvänä opetuksena tahtoo terottaa muiden aviomiesten mieliin: »Waimoldasi waatiwainen kauan kestäwää hywyyttä! ole itse oiwan lainen, etsi wirheissä wähyyttä; siitä nainen siwenee, pahastakin paranee».

Mutta Juteinin surullakin oivan vaimon kuoltua täytyy olla rajansa, siksi hän samassa runokirjassa laulaa: »Pilvi päiwän pimittääpi, murhe muodon mustendaa, siksi että ennättääpi aika huolen huojendaa». Ja muistellen raamatun lohdullista opetusta kuolleiden ylösnousemisesta hän riemastuneena jälleennäkemisen iloa ajatellen huudahtaa:

»Kuolewa manalan majohin kulkee, ystäwä hautansa huolella sulkee; waan vielä ystäwät yhtywät kerran heräten ilolla huudossa Herran».

Ja hänen poikansakin Joël Jacob voi äidin kuoltua lohdutella itseään seuraavalla, »Hauta-piirroksia» nimisestä kokoelmasta otetulla, säkeistöllä, joka sitten myöhemmin sopi hänelle lohdukkeeksi isänkin mentyä manalaan

»Lapsilla on huoli, kuin nyt isä (äiti) kuoli; mutta taiwahassa jälle tawataan, koska armon helma heille awataan».