Niinkuin aikaisemmin osotimme, oli Juteini tullut rikkaaksi asianajolla. Mutta epäilemättä oli hän, sen ohella että hän hyviä tuloja nautti, myös ollut kaikessa säästäväinen, samoin kuin luultavasti hänen vaimonsakin. Heillä nähtävästi oli ollut ohjeena se, minkä Juteini Runon Tähteissäänkin meille kaikille yleensä suosittaa: »Joka on jalo ja toimesta tarkka, sillä on tallella taskussa markka: toimella puutokset poistellaan, onnelle ohjakset laitellaan».
Niinikään näimme jo, että hän osakseen sai tunnustusta hyvistä pyrkimyksistään ja suurta kunniaakin. Huolimatta kaikesta tästä on hänen nähtävästi pohjaltaan vakava luonteensa kuitenkin, kaiketi osaltaan sekä monista katkeroitumisista että kohdanneista suruistakin, myöhemmällä iällä tullut vielä vakavammaksi ja milt'ei uskonnollismieliseksi, niin että hänen runonsa sävel silloin usein on tällainen:
»Isän tykö ikäwöiten hengi harras halajaa, kiittäwänä kipinöiten Luojan luoksi palajaa».
Niinkuin eräässä myöhemmässä luvussa tarkemmin tulemme selostamaan, on suomalaisuuden toinen heräys v. 1844 saanut Juteinin kirjalliset harrastukset heräämään uudelleen eloon ja nyt hän omissa nimissään lähettää julkisuuteen »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista» ja »Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä», josta juuri tässä edellä lainasimme säkeitä, sekä 22 kappaletta arkkiveisun kokoisia vihkoja runoja y.m.
Tohtori J.W. Ruuth kertoo Viipurin kaupungin, jo ennen mainitsemassamme historiassaan,[63] että Juteini jo v. 1845 oli saanut luvan perustaa toisen kirjapainon, mutta ett'ei hän sellaista kuitenkaan perustanut. Sen sijaan Viipuri saikin toisen kirjapainon v. 1850 siten, että kirjanpainaja C.V. Holmström sinne muutti kirjapainonsa Sortavalasta.
»Valistuksen virittäjänä», valon sytyttäjänä oli Juteini koko miehuutensa ja tärkeimmän kirjailijaoloaikansa ollut. Sen vuoksi meitä ihmetyttää suuresti, kun saamme tietää, että sama mies vanhoilla päivillänsä, vaikka olikin varakas ja siis ilman sivutulojakin hyvin toimeentuleva eikä ensinkään enää niiden tarpeessa, rupesi »valon sammuttajaksi», painoasiamieheksi eli sensoriksi. Kuitenkin on hänen kunniakseen mainittava, ett'ei hän kuuluisaa 1850-vuoden kieliasetusta tai sen vaatimia samantapaisia kuristustoimenpiteitä koskaan alistunut noudattamaan, kun sitä vaadittiin, vaan jo edellisenä vuonna luopui sensorintoimesta. Kanavan lakkautuksen jälkeen, näet, oli Viipurissa yritetty saada eloon aikaisempi Sanan Saattaja Viipurista. Mutta Juteinin olisi pitänyt sensorina sitä ehkäistä. Tapauksesta kertoo Europaeus Lönnrot'ille kirjeessä tammik. 31 p:ltä 1849 seuraavasti. »Sanansaattajan ulosantamista kohtasi varsin outo este. Läänin kuvernööri (Kasimir von Kothen) nimittäin antoi käskyn sensorille, ett'ei hän saa painoon luvata lehteä, olkoon siinä kirjotukset mitkä hyvänsä. Sensori Judén erosi järkiään virastansa. Sanansaattaja seisoo valmiina kirjapainossa, mutta ei pääse hiiskumaan.».[64]
Näin kaikista muista viroistansa eronneena paitsi nähtävästi helposti hoidetusta laivanmittaajatoimestaan, jonka hän näkyy kuolemaansa asti pitäneen, jo hyvin ijäkäs Juteini ajatteli kaikkien lukemattomien kirjotelmiensa yhteistä painosta, jota varten hän, kuten jo edelläkin näimme, oli mahdollisesti aikonut oman kirjapainon hankkia. Koottujen suomenkielisten teostensa laitosta hän nähtävästi 1840-luvulla olikin puuhaillut, ehkäpä sentään enimmin vuosien 1844:n ja 1847:n välisenä aikana, koska hän v. 1844 painatti jo edellä mainitut julkaisut, suureksi osaksi vain uusittuina tai uudelleen muodosteltuina laitelmina, ja v. 1847 pani »kuluneen runo-weitsensä tauluun» selvästikin merkiksi siitä, ett'ei hän »hanhensulkaansa» enää kirjailijana terottaisi. Kaiketi juuri noina vuosina hän järjesteli, tarkasteli ja muunteli entisiä kirjotuksiaan sanotunlaista painosta varten, vaikka hänen elämäkertansa kirjottaja on olettanut hänen siinä työssä viettäneen kaikki loppuvuotensa, kunnes kuolema katkaisi vanhukselta elämän langan vuonna 1855. Mutta onhan sentään mahdollista, että tuo tiedonanto onkin totuuden sisältävä perinnäistieto eikä pelkkä olettamus, että, näet, 70-74 vuotias ukko vielä kykeni kirjalliseen työhön; sillä onhan niitä ollut kaikkina aikoina poikkeuksia vanhustenkin joukossa, jopa jokunen sellainenkin, joka 80-vuotiaana vielä on kyennyt luennoimaan ja siinä suoriutumaan hyvin. Kuitenkin olisin hyvin taipuvainen uskomaan Juteinin omaa tiedonantoa, että hänen »runoveitsensä» vuoden 1847 jälkeen on saanut levätä rauhassa »taulussaan» sekä ett'ei hänen »suomenkielisten teostensa parantelemisesta»[65] enää voinut olla puhetta ja tuskin muuntelemisestakaan edes huonommiksi; siksi vanha ukko jo siihen oli. »Järjestelemisestä» en sen sijaan tahdo mennä sanomaan mitään. Nämä järjestetyt kirjotukset, Juteinin kootut teokset, eivät kuitenkaan hänen eläissään nähneet julkisuutta; vasta hänen kuoltuaan ne painettiin. Mutta saanemme tähän palata toisessa yhteydessä.
Renvall ja Juteini olivat suomenkielen oikeinkirjotuksen uudistajia, edellinen etupäässä tietopuolisesti, jälkimäinen taas käytännössä. Mutta Renvall meni pitemmälle uudistuksissa kuin Juteini ja hän niissä sai yleisen käytännön lopulta puolelleen ja nykyään kirjotamme jokseenkin hänen ehdotustensa mukaisesti. Juteini, vaikka olikin monia tärkeitä uudistuksia rohkeasti ottanut käytäntöön, kuten jo edellisessäkin näimme ja tulemme vielä edempänäkin näyttämään, ei kuitenkaan tahtonut luopua b:stä m:n, g:stä n:n ja d:stä n:n ja l:n jäljessä, koska hänestä tässä kansankielen käyttö antoi tukea tällaiselle aikaisemman kirjakielen kirjotustavalle. Hän pysyi näin aina kuolemaansa asti, niinkuin J. Krohn sanoo, »itsepintaisesti vanhentuneen kirjotustavan ainoana viimeisenä mohikaanina». Tietysti Juteinin mielen lopulta täytyi olla jonkun verran myrtynyt tästä, vaikkakin vain osittaisesta, epäonnistumisesta oikeinkirjotustapaa määräiltäissä ja siinä, että tässä yleinen käytäntö vähitellen yhä enemmän ja enemmän muuttui hänen edustamastaan kannasta, kunnes hän siinä oli yksin. Mutta toinenkin huolen aihe oli hänellä. »Murteitten taistelua», joka aiheutui siitä, että kukin suomea käyttävä kynäniekka käytti oman synnyinseutunsa kansankieltä, oli kestänyt jo vuosikymmeniä eikä ollut vielä tauonnut, kun Juteini jo oli kirjailijauransa lopputaipaleella. Juteini itse oli, kuten jo aikaisemmin näimme, suomenkielen käytössä harvinaisen vapaa murteellisuudesta ja sen kirjakieltäkin hän halusi siitä puhdistaa. Kun tämä ei onnistunut, niin hän siitä v. 1844 valittaa, kuten tulemme näkemään vielä myöhemminkin esittäessämme hänen kirjotustaan »Pari sanaa suomeksi 1844», joka tietääksemme kuitenkin oli painettuna vasta hänen koottujen teostensa 4:nnessä osassa. J. Krohn sanoo kuulleensa »vastahakoisuuden tuota kirjallisuudessa ilmaantuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi». Ja toisenkin suupuheen Krohn kertoo, vaikk'ei hän sen »luotettavaisuutta kuitenkaan voi taata», ja sen mukaan »oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi». Näillä vanhoilla päivillään, joista tässä yleensä viimeksi on ollut puhetta, on Juteinilla toisinaan vielä ollut kolmaskin syy suutahtaa, jotta hän äreänä joskus on jakanut omankäden-oikeuttakin. Tarkotamme sitä, että hänen kerrotaan olleen eläinsuojelija jo ennen, kuin maassamme eläinsuojelusasiaa oli aljettu ajaa ja sen eteen järjestelmällisesti työtä tehdä. Jo v. 1810 hän Kirjoituksia vihkoonsa ensimäiseksi pani runon Teurastamisesta elli Lahtaamisesta, v. 1816 oli Pila-Kirjoituksia kirjassa pila Armeliaisuus nimeltä ja v. 1817 oli Ajan Wiete runovihkosessa runo Kuoharista elli Salwaajasta, joiden kaikkien sävy on eläimiä säälivä. Mutta varsinaisemmin eläinsuojelusta tähtääviä jotkut hänen kirjotuksensa ovat vasta hänen myöhemmällä ijällänsä. Ja se on epäilemättä myös vasta tältä ajalta, kuin kertomukset hänen eläinsuojelusharrastuksestaan on kotoisin. Tämän kirjottajalle esim. reistraattori O. Himmanen Viipurissa (v. 1913) kertoi kuulleensa v. 1896 (siis: ennenkun Krohn'in Suomal. Kirjallis. Vaiheet ilmestyi) silloiselta maistraatinsihteeri Aschan'ilta, että ukko Juteini tullessaan Neitsytniemestä »Turun sillalle» ja kohdatessaan markkinaväkeä, joka rääkkäsi hevosta, oli kepistänsä »antanut» rääkkääjälle. Aschan oli sen kertonut osotteeksi siitä, että Juteini oli vähän omituinen. Muuta »omituista» hän ei sentään ollut kertonut. Kun ennenmainitulta ent. kirjakauppias Howing'ilta kysyin: voiko tuossa kertomuksessa, jonka Krohn kertoo vielä yleisemmässä muodossa, olla perää; saattoiko Juteini ilman ikäviä seurauksia uskaltaa rangaista rääkkääjää, niin hän sanoi tuon voineen olla hyvin mahdollista ja uskottavaa.[66] Ottaen huomioon aikaisemmin esitetyt vastoinkäymiset, surun vaimon kuoleman johdosta ja ehkäpä sensorina olonkin sekä vihdoinkin nuo pienemmät, viimeksi kerrotut »kiusat», emme sitä ihmettelisi, joskin Juteinin luonne olisi kehittynyt jonkun verran ihmisiä vierovaksi ja araksi, etenkin kun hän voimansa päivinä kirjallisten harrastustensa takia paljon työskenteli kirjojensa ääressä ja kynäänsä ahkerasti käytti, jotta, kuten muistamme, hänen silmänsäkin liiasta rasituksesta vahingoittuivat, eikä hän ehkä tarpeeksi paljon ehtinyt seurustelua harjottaa. Eikäpä tällöin ollut myöskään mikään mahdottomuus, ett'eikö hän vanhoilla päivillään voinutkin olla »vähän omituinen».
Kun Juteini otti eron sensorinvirasta v. 1849 Kothen'in rettelöimisten takia, niin Europaeus siitä kirjotti Lönnrot'ille. Europaeus seurasi siis valppaasti Viipurin, koulukaupunkinsa, tapahtumia ja Juteinia etenkin tässä tapauksessa koskevaa. Sen vuoksi olisimme valmiit otaksumaan, että juuri hän v. 1855 ensimäisenä uutisessa ilmottaa Suometar-lehdelle Helsinkiin Juteinin kuolemasta, jos hän kesäk. 25 p:n seutuvilla on ollut Viipurissa[67] ja uutisen loppuun merkitty -t.-s. voisi sopia hänen nimimerkikseen.[68] Hauskasti kirjotettu uutinen lehden 27 n:ossa kuuluu: »—Wiipurista 25 p. kesäk.»…—Viime keskiviikkona, 20. p. t.k. muutti täältä maanalan majoihin vanhus, koko Suomen kansalle tuttu nimeltänsä, entinen maistraatin sihteeri, viisausopin tohtori Jaakko Judén, eli paremin tunnettu nimellä Jaakoppi Juteini. Tämä kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia kuoli, jonkun ajan sairastettuansa, hiljalleen vanhuuttansa ja oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte harmaat karvat kunnialla. Kaikki suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa», lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki, että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta monia muita tekemiänsä. Juteini on siis Suomen muistettavia miehiä, jolle nyt siis toivottelemme kepiät mullat!»
Seuraavassa eli heinäk. 13 p:n n:ossa oli sitten Suomettaren osastossa: »Kotimaalta» toimituksen omissa nimissä julkaistuna näin kuuluvia »muistosanoja vainajasta», jotka nähtävästi lehden silloinen, suomalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt, päätoimittaja itse, Fredrik Polén, oli kirjottanut: »—Jaakko Judén, tämä ikimuistettava ja rakastettu kirjaniekka, jonka kuolemasta 20 p. kesäk. jo viime n:rossa kerroimme Viipurista, oli talonpojan poika syntynyt 15 p. kesäk. 1781 Juutilan tilalla Hattulan pitäjässä Hämeetä. Omasta halustaan eikä osaten muuta kuin äitinsä, suomen kieltä, tuli hän v. 1793 Hämeenlinnan kouluun, kävi sitten koulua Turussa, kunne pääsi v. 1800 oppilaaksi Turun yliopistossa, missä hän ensin aikoi lukea papiksi[69] vaan muutti omantunnon syistä tämän aikomuksensa, ja alkoi valmistaa itsensä muihin virkoihin. Vaan köyhyys pakoitti hänet lasten opettamalla hankkimaan elatuksensa, ja näin sujui oman oppinsa hakeminen hitaasti. V. 1812 pääsi hän v.t. majistraatin sihtieriksi Haminassa, kunne 2 p. jouluk. 1813 sai, porvariston yksimielisestä kutsumuksesta,[70] voimistuskirjan majistraatin-sihtieriksi Viipurissa, josta virasta hän v. 1840 otti eronsa, ja vietti senperästä loppu-ikänsä suomalaisen kirjallisuuden hyödyksi[71] ja rauhassa. V. 1810 painatti hän ensimäisen suomalaisen kirjansa, nimeltä »Kirjoituksia», Turussa. Sitä ennen eli v. 1804 oli hän ikimuistettavan Porthanin kuolemasta painattanut Turun ruotsalaisiin sanomiin huolirunonsa, alkava sanoilla: »Mies on ollut, mies on mennyt». Viipuriin tultuansa toimitti hän yhden suomalaisen kirjaisen toisensa perään aina vuoteen 1827, jolloin häntä alkoivat kovasti ahdistaa ja syyttivät hänen kirjassansa: »Anteckningar af tankar i hwarjehanda ämnen» (Maineita kaikenlaisissa aineissa) rikkoneen kirkon oppia vastaan, ja kirja tuomittiin julkisesti poltettavaksi. Sittemmin lakastui hänen palava intonsa isänmaan kirjallisuuden hyödyttämiseksi kirjain toimittamisella. V. 1844 toimitti hän kuitenki vielä kaksi teosta julkisuuteen, nim. »Lauseita» ja »Sananlaskun koetuksia ja Runontähteitä».[72] Kuollessansa likemmä[73] 74 vuoden ijässä, Jäi hänelle vaan yksi poika perilliseksi.—Ruumis-arkun kannelle oli liitetty nämä vainajan omat runon palaiset: