Jälkimäisessä kirjasessaan Kritik öfver Lån-bokstäfverna uti Finska Språket Juteini tarkastaa, mitkä kirjaimet suomenkielessä ovat lainattuja muukalaiskielistä. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että b, c, d, f, g, x ja z ovat lainakirjaimia. Mottona tähän kirjaseen hän käyttää lausetta: »Bruket är heligt, men missbruket bör rättas.» (Käyttö on pyhä, mutta väärinkäyttö on korjattava.) Ensiksikin hän huomauttaa siinä, kuinka kirjaimia äännetään eri tavalla suomen- ja ruotsinkielissä. Ruotsalainen ääntää esim. p:n toisen konsonantin jäljessä yhtä kimeästi kuin suomalainen pp:nsä. Verratkaamme sanoja harpa ja harppu, joista edellinen on ruotsalainen ja jälkimäinen suomalainen. Juteinin tarkka korva on vielä huomannut, että suomalainen ääntää p:n, kun m sitä edeltää, melkein yhtä pehmeästi kuin ruotsalainen b:nsä; esim. wampa-sanan ruotsalainen kirjottaisi wamba, kun hän kuulisi suomalaisen ääntävän sen huolimatta siitä, voiko suomalainen ensinkään ääntää b-äännettä yksinään. Sama on d:n laita l:n ja n:n jäljessä sekä g:n n:n jäljessä. »On, näet, luultu, että d ruotsalaisen ääntämisen mukaan olisi paremmassa sopusoinnussa l:n ja n:n kanssa kuin t sekä g n:n kanssa kuin k; mutta niinkuin jo on viitattu, l, m ja n jo itsestään vaikuttavat pehmennystä seuraavan kerakkeen ääntämisessä, jos tämä on yksinkertainen ja kuuluu seuraavaan tavuuseen, kun sitävastoin l, m ja n kuuluvat edelliseen; esim lampaan, valta, kanto ja lanka. Toisin käy, jos jälkimäiset konsonantit ovat kaksinkertaiset, niinkuin sanoissa: lamppu, waltti, wantti ja lenkku, sillä silloin ne aina ovat kovia sekä äännetäänkin silloin kovemmin, kuin jos toinen tavuun sulkemisen takia on poisheitetty: esim. lampun, valtin, wantin ja lenkun.»[123]
Että Juteinin väitteellä todellisuudessa on johonkin määrin perää, sen huomaamme kohta, mutta saatamme toiselta puolen kysyä, tokkohan suomalainen ääntää p:tä, t:tä ja k:ta edellä mainittujen kerakkeiden jäljessä kuitenkaan siten, että olisi syytä ruveta kirjakielessä käyttämään vastaavia b:tä, d:tä ja g:tä, joita Juteini koki saada kirjakielessä käytäntöön.[124] Tähän kysymykseen on meidän vastaaminen: ei; sillä, niinkuin nykyajan kehittynyt kirjakieli ja äänneoppikin todistavat, oli Juteinin kritiikki tässä kohdin vienyt hänen askeleen taaksepäin. Hänen aikalaisensa G. Renvallkin pani tähän jyrkän vastalauseen ja teki päteviä muistutuksia tällaista oikeinkirjotustapaa vastaan.[125] Mutta sitävastoin on eräs toinen huomautus hänen Kritiikissään oikeutettu, vaikk'ei hänen parannusehdotuksensa olekaan hyväksyttävä. Siihen aikaan, näet, kun Juteini kirjotti tämän Kritiikkinsä, käytti moni kahden (samallaisen)[126] vokaalin heikossa asteessa k:n vastineena g:tä, niin että saatiin esim. sanasta suku genitiivissä sugun. Juteini sitävastoin huomautti, ett'ei g:tä koskaan kuulu Suomen kielessä kahden vokaalin välissä. Hän vaati sentähden, että tuosta väärästä tavasta luovuttaisiin. G:n asemesta hän suosi tavumerkin käyttämistä, mutta ei sekään hänestä olisi välttämättömän tarpeellinen, saattaisipa vielä senkin jättää pois.
Samoin hän väittää d:nkin kahden vokaalin välissä kuuluvan puheessa ainoastaan niissä Suomen maakunnissa, joissa kieli jo on ehtinyt pilaantua. »Niin esim. kuuluu d monessa pitäjässä Hämeenlinnasta itäänpäin joko r:ltä, t:ltä taikka l:ltäkin. Mutta osaksi Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeessä, koko Savossa, Karjalassa ja Inkerissä ei koko tätä äännettä tunnetakaan jokapäiväisessä puheessa. Kirjotuksessakin on d viimemainittujen maakuntien murteen mukaan luettava t:ksi, joka tapa olisikin hyväksyttävä niin puheessa kuin kirjotuksessa, joll'ei d:tä kahden vokaalin välissä tykkönään poisteta.[127] Niinmuodoin saataisiin meidän ja pöydän asemesta, ei meiän ja pöyän, vaan meitän ja pöytän.»
C-merkkiä Juteini pitää aivan tarpeettomana niissä kielissä, joissa k:n ja s:n avulla saattaa merkitä c:n näitä vastaavia äänteitä.
F:n Juteini poistaa siitä syystä, että suomalaisen on vaikea sitä ääntää, sekä että sen äänteen asemesta saattaa hyvällä menestyksellä käyttää joko v-keraketta taikka hv-kerakkeita yhdessä.
Samoin ei koskaan välttämättömästi tarvita x:ää ja z:aa suomenkielessä, sillä edellistä vastaa täydelleen ks ja jälkimäistä ts, niinkuin jo ennen olemme maininneet. Vaikka kohta kielitieteissä pidetäänkin yleisenä sääntönä, että kaksi äännettä merkitään yhdellä merkillä, kun suinkin vaan käy laatuun, niin on kuitenkin tarpeeksi syytä jättää pois nämät kirjaimet suomenkielestä, kosk'ei mitään alkuperäistä suomalaista sanaa ole olemassa, joka alkaisi kahdella kerakkeella. Tähän Juteini vielä lisää kummastuksensa siitä, että monessa vieraassa kielessä merkitään ainoastaan ks:n ja ts:n yhtymät yhdellä ainoalla merkillä eikä samassa ole keksitty kaikille muillekin kerakeyhtymille eri merkkejä. Johdonmukaisuus olisi sen vaatinut. Hän huomauttaa vielä loppupuolella kritiikkiään, kuinka suomenkieli ainakin suureksi osaksi kadottaisi omituisuutensa, jos kahta keraketta käytettäisiin sanojen alussa. Se olisi haitallista erittäinkin runoudelle ja soinnulle, sillä vokaalien säännöllisyyshän se on, joka kielen tekee heleäksi ja sointuvaksi.
Niinkuin jo tästä esityksestämme käyneekin selväksi, on Juteini monessa kohdin Kritiikissään sattuvasti ja todenmukaisesti kuvannut äänneopillisia seikkoja. Tähän pieneen kirjaseensa hän liitti runon: »Suoneen Kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous, Perustus-suomeksi», jossa hän pilkka suomenkielen lainakirjaimia ja jättääkin siinä ne kaikki pois. Hän huomauttaakin kohta alussa tästä, sillä hän lisää runon nimeen: »Yli-maan puheen parrella» 1856 v:n painoksessa.
»Moni sana Suomen kielen ompi Ruotsin rupulista taikka muista tarttumista.»
Näin Juteini laulaa ja antaa loppupuolella runoa suomenkielen sana-armeijan korkeana kenraalina lausua surullisesti
»Kyllä minä kokouksen olen oikean pitänyt; mutta kuka, kulta veljen', liene luja luonnostansa, joka olin apunani, joka taitais' johatella sanat jälle Suomen tielle kautta oppimme omaisen, perustella puheen parret kauan jalon kunniaksi, walistuksemme waroksi? —jo on kuollut Konaateri, pois on mennyt Porthanimme. Älä sure Suomen kieli! sanoin minä miehuueella, ehkä epäilyksen tähen murhe munkin mielessäni; joskus jalot johattajat, parantajat puheen parren, ilmestyvät Ijän maassa.»