»Niin myöskin on aihetta kirjottaa sydämen sydänsanasta, ei sydämmen, samoinkuin kirjotetaan kuusan, kuusamen: särwin, särpimen j.n.e. eikä kuusammen, särpimmen.»
»Weljen-sanan nominatiivi on tavallisten muodostuslakien mukaan oleva welji, ei veli t. welii.»
»Elli-sanasta (sama kuin nykyisen kirjakielen eli) ja negatsiooneista en, et, ei muodostetaan sanat ellen, ellet, ellei, jotka merkitsevät samaa kuin jos en, jos et, jos ei.»
»Nurjin, Descriptivus nurja-sanasta, on parempi kuin nurin ja nuriin, joilla ei ole mitään derivatsiooni-perustetta.»
Jo näistäkin muutamista säännöistä huomaamme, että Juteini koki perustaa kirjakieltä vankalle ja säännölliselle pohjalle, mutta useat hänen muodostamistaan sanoista ovat sittemmin kuitenkin kirjakielessä muuntuneet, kun niitä kansankieli ei käyttänyt.
Juteini jakaa kielioppinsa vielä kolmanteenkin osaan, joka on selvittävinään lauseopillisia seikkoja, ja jolle hän on pannut nimeksi »Några reglor till syntaxen» (Muutamia lauseopillisia sääntöjä).
Tässä lauseopillisessa osassa on sääntöjä tähän suuntaan: »Koska meidä ja teidä ovat todellisia substantiiveja, sekä voidaan kääntää ruotsiksi: »vårt hem» ja »edert hem» (kotomme ja kotonne), vaikka ne johtuvat pronomineista meidän ja teidän, niin ei kuitenkaan saa koskaan liittää persoona-affiksia niiden »kanssasubstantiiveihin» (s.o. pääsanaan), muulloin kuin meidän ja teidän pronomineina ollessa. Meidän isändä on siis ihan toista kuin meidän isändämme».
Kanssa-postpositsioonin Juteini sanoo vaativan totaaliakkusatiivia ja kirjottaa sen hyvin usein yhdellä s:llä.
»Olla-apuverbin »persoona», samoin kuin tavallisten aktiivisten verbienkin, on nominatiivi, esim. hän on tehnyt, hän on luvannut tehdä. Mutta kaikki muut apuverbit (»Auxiliaria») vaativat persoonan totaaliakkusatiiviin, esim. minun tarvitsee tulla, miehen sopii mennä, hänen sanotaan tekevän,[139] sinun pitää tekemän».
Viittaamme tässä vielä kolmanteenkin sääntöön, jotta lukija saattaisi nähdä, millainen käsitys Juteinilla oli partisiipi-järjestelmästä. Hän sanoo, näet, näin: »verbin, joko finitum'in taikka infinitum'in, ja infinitiivin imperfektin keralla on ensinmainitun verbin »persoona» nominatiivissa ja imperfektin »persoona» taas totaaliakkusatiivissa, mutta niiden »kasus» on tavallisuuden mukaan partsiaaliakkusatiivi, esim. minä luulin hänen puhuvan pahaa».