Kahdeksanneksi pitää alkavan lukemisen tapahtua opettajan kuullen. Luonnolliset syyt tähän mainitaan. Koska lapsen tarkasti tulee täyttää, mitä hänelle määrätään, niin »ei pidä händä mahdottomuudella wäsytettämän».

Yhdeksänneksi on vähän vokaalioppia esitettävä, kun lapsi jo osaa lukea. »Eroitusta (vokaalien) välillä ei tarwitse sen tietää, joka ei kirjoittaa ja uusia sanoja kokoon panna mieli. Mutta koska kirjoitus-konsti on aivan hyödyllinen, ja moni talon-poikakin on jo ruwennut sitä harjoittelemaan, niin ei ole neuwo turha tässäkän asiassa». Vokaaliharmoniiaa esitetään useammassa kappaleessa ja »_kymmenenneksi, on muistettawa, että suuret puustawit tarwitaan ainoastansa, meiningiä, nimiä ja muita suuria sanoja aljettaissa, ja pieni s tawauksia ja erinomattain sanoja lopetettaissa». Tätä seuraa lämmin ja lasta kohtaan rakkautta uhkuva »Jälki Puhe».

VIII.

JUTEINI JÄTTÄÄ KIRJAILEMISEN, MUTTA EI MALTA KUITENKAAN KAUAN PITÄÄ PÄÄTÖSTÄÄN.

Vuonna 1819 ilmestyi Juteinilta 6 vihkoa, osaksi runoutta, osaksi proosaa. Näistä on »Uusia Lauluja, Perustus-kielellä»[143] pieni laulukokoelma, johon hän oli valikoinut 14 hauskinta ja, lukuunottamatta pahennusta herättäneitä Juomalaulua ja Kestilaulua, myöskin kauneinta runoa ennen julkaisemistaan teoksista.— »Huvitus-Sanomia» taas on kokoelma suomennettuja[144] hauskoja suorasanaisia tarinoita, jotka mainiosti sopivat »Kaikellaisiksi» sanomalehtiin. Niitä tuli v. 1827 »Toinen Ylöspanokin». Tässä painoksessa on kuitenkin kieli hutiloitua eikä korrehtuuri myöskään niin huolellista, kuin ylimalkaan Juteinin on. Sen vuoksi tekisi mieli epäillä sitä Juteinin kynästä lähteneeksi, etenkin kun hän ei kirjan nimilehdelle ole nimeänsä painattanut, ell'ei sitä ensimäisen painoksen otsakelehdessä olisi ja ell'eivät Huvitussanomat kolmannen kerran esiintyisi hänen poikansa toimesta julkaistuina Jak. Juteinin Kirjojen IX:ssä osassa v:na 1858 nimellä »Tarinoita».—Kolmas Juteinin kirjanen samalta vuodelta (1819) oli »Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-Juttuja, Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan Kielestä Suomeksi tulkitut J. J——da».[145] Niinkuin nimi ilmottaa, on kirjasessa joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten »aawis-juttu» on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.— Neljäs saman vuoden tuote oli 26 sivun laajuinen »Neuwo-Kirja, elli Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle. Toinen Paino, jonga on parannettuna toimittanut Wanha Suomalainen».[146] Tässä kirjasessa on Juteini uusinut vuonna 1761 ilmestyneen teoksen Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Siiwollisihin Ihmisten Tapoin; Nuorudelle,[147] minkä esipuheessa sanotaan Erasmus Rotterdamilaisen kirjottaneen latinaksi kirjasen samasta aineesta.[148] Juteinin ansiot »parantajana» supistuvat kirjan suomalaiseen kielelliseen asuun; mutta se oli siihen aikaan ansiota kylläkin! »Neuvoista» painatamme tähän näytteeksi »2. Luwusta» seuraavat: »Kuinga pitää puheen ulos toimituksen oleman?

Lyhykäisen. Joka on aina pitkä-puheinen, ja yhtä asiaa niin kauan jarmuttaa, että ei siehen ikänänsä tahdo loppua tulla, sitä on juuri tukela kuullella. Mitäs ajattelet ja sanoa tahdot, sano lyhyeldä; sillä se on wiisaille otollinen.

Samalla muotoa langee järjelliselle ihmiselle juuri ikäwäksi sitä kuullella, kuin yksi ja sama asia tulee monda kertaa matkituksi ja kerroituksi. Kuins asian kerran sanonut olet, niin anna sen olla sillänsä, ja älä sitä enää sitte monitellen kerro.»

Yleensä lukee näitä neuvoja mielihyvällä emmekä ensinkään ihmettele, että Juteini niitä painatti uuden painoksen, tahtoen niidenkin avulla sivistää maamiehiään, ollen jo mielestään tarpeeksi »vanha» heille opettajaksi, kuten nimimerkkikin kirjasen nimilehdessä ilmaisee. Nykyaikaisessa asussa nämä neuvot olisivat myöskin hyödylliset julkaista ja tekisivät esim. sanomalehdet yleisölle hyvän palveluksen ottamalla sopivia neuvoja näistä palstoihinsa.—Uudelleen painettiin »neuvot» Juteinin koottuihin teoksiin v:na 1858.

Niinkuin sivulla 76 näimme; oli viides kirjanen, jonka Juteini v. 1819 julkaisi, Lasten Kirjan toinen painos. Samana vuonna hän vielä ilmotti päättäneensä lakata kaikesta runoilijatoimesta julkaisemalla runon »Lähtö-Laulu, elli Hywästi-Jättö Wäinämöiselle.»[149] Syynä päätökseen oli se, että hän pilkka- ja leikkilauluissaan pisteltyään eräitä virkamiehiä, etenkin pappeja ja tuomareita, sai toisia heistä suutuksiin, jotta rupesivat häntä vainoamaan. Sivuilla 41-46 julkaisemissamme »Pila-Kirjoitusten» otteissa olemme paitsi Krohn'in esittämiä, pappeja koskevia, vielä nähneet esim. seuraavat pahasti asianomaisia virkamiehiä ärsyttävät lauselmat: »Raha muuttaa miehen mielen, lahja liikuttaa sydämen, ehkä sarvesta sahatun. Härkä hännin häiläseepi talonpojan taluttaissa selwän silmän Tuomarilda. Noilla Pappi woiteleepi ilon autuuden awaimen, lukun raswalla lujemman.——— Komendanttikin kowembi paiskaa auki Linnan portit, kosk'on kulda kukkarossa» (Lahjain ottamisesta), »Mielelläni minä soisin——Sielun paimenden powehen, esimerkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä. Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta» (Uutena vuotena) ja »Ei nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä Pappia pyhäksi.——Puolin kuuluu puhuttawan, että isännän, emännän saapi kuolema kituwan, mutt'ei Pappi mullikkaansa. Niin kuin koira kalikkahan usein wieraan wiskatessa hambain hyökkyää kowasti, niimbä syndinen sokea, paha lammas laumassamme, panettelee paimendansa, koska Herra hengellinen, karkoittaisi kansan tyhmän mammonata maistamasta, estäis' ehdon syndisiä opettajansa osalda»[150] (Maa-ilman turmeluksesta). Kun kokonaisia virkamiesluokkia näin syytettiin lahjusten ottamisesta y.m., niin ei voi ihmetellä, että syntyi katkeruutta, etenkin kun ei nimenomaan oltu syytöksiä kohdistettu joihinkuihin kelvottomiksi tunnettuihin, vaikka ehkä vielä yleisöltä rauhassa oleviin virkamiehiin. Niiden nimeä ei tietenkään olisi tarvinnut mainita, mutta olisi selvään runoista pitänyt ilmetä, että runoilija kyllä uskoi, että oli olemassa vielä paljon rehellistä väkeä virkamiehissäkin: että oli harvassa tuomareita, joilta »härkä hännin häiläseepi selvän silmän», ja yhtä harvassa pappeja, jotka olivat »runsaasti» rehellisyyden tarpeessa, kuten Juteini Lähtörunossa kyllä sitten myönsikin. Kun ei näin ollut tapahtunut pilkkarunoissa, kävi niinkuin aina käy, kun ammutaan yli maalin eikä osata sydämeen, uhri rupeaa hyökkääjäksi ja kääntää kyntensä ampujaa vastaan. »Waino-miehiä, sala-purioita» ilmestyikin. Käsinkirjotettuja, varsinkin Juteinin runoilua moittivia runoja leviteltiin ympäri maata ja hänen tietoonsa tulleiden runojen sisällyksestä ja muodosta oli selvää, että ne olivat kotoisin samasta lähteestä. »Kateus on»—Juteinin luulon mukaan—»oudon pahendajan yllyttänyt ynseäksi». »Kaukaa haukkuu huono koira, salaa pelkuri pureepi; näin on nytkin pahendaja salaisesti, saastaisesti, panetellut——sekä pila-puheitani epäluulon esteheksi, että töitä tarkembia huwitukseksi hywille. Kieli-lakkari lewoton pimeästä pesästänsä——pappein puolesta puhuupi,——huulillansa koston huuto». Wirolahden kappalainen F.J. Ahlqvist oli tuo sala-ampuja. Hänen moiterunoansa: »Voi sun juttujas, Juteini! Villitsijä vejsujaisi!»[151] kopioitiin ja levitettiin, väliin toisinnettunakin ja suorasanaisilla lisäyksillä; ja vaikka näissä toisinnoissa syytettiin Juteinia pappien aiheettomasta pilkkaamisesta, väärän opin levittämisestä ja juoppouden edistämisestä juuri juomalauluilla, niin muudan sapekas moittija itse liittää suorasanaisella parannussaarnalla jatkettuun moiterunoon erään paljoa siivottomamman juomalaulun »Ucko Noal», jossa raamatullista aihetta suorastaan vedetään lokaan, vaikkakin ehkä tarkotuksettomasti. Näistä moiterunoista Juteini suuttui ja lähetti julkisuuteen Hyvästijättönsä, jossa arvelee hänen suomalaisista runoistaan olleen edes se hyöty, että muukalaisen valittajan (ruotsin kieltä käyttävä Suomessa) »awara kita on awattu edes kerran koto-kieldä» käyttämään tuskissansa. Totta tämä kyllä puhuu siinä, että hänen kynänsä on tylsä, eikä sen vuoksi ole vahinkoa siitä, että hän nyt on päättänyt tehdä »uhrin ajastansa ja onnestansa äidinkielen alttarille». Ja hänen työtänsäpä suomenkielen hyväksi ei enää tarvitakaan, kun Väinämöinen on herättänyt rakkautta rikkaassa ja mahtavassa venäläisessä kreivi Rumjanzow'issa kansaamme kohtaan, jotta hän kustantaa suomalaista sanakirjaa ja »etsii jälkiä isäimme etelästä ja itä-mailla», jonne hänet on »oikein osoitellut» tiedemiehet virolainen Merkel ja saksalainen Rühs, molemmat ansioistansa Suomen historian alalla suomalaisten kiitollisuuden ansainneina suuremmassa määrin kuin moni synnynnäinen suomalainen. Kun vielä tämä Hyvästijättölaulu aiheutti Ahlqvist'in uuden ivarunon »Wäinämöisen Onnentoivotus Juteinin Lähtöön»,[152] jossa Ahlqvist on unessa kuulevinaan Wäinämöisen ivaavan Juteinia hänen runoistaan ja »lähdöstään», niin tämä taukosi vähäksi aikaa kaikesta kirjallisesta toiminnasta. Hyvästijättö-runoonsa hän liitti »Sowindo-Laulun» sekä ruotsinkielisen suorasanaisen kirjotuksen: »Min Öfvertygelse, eller Reflexion om Fritänkeri» (Vakaumukseni eli mietelmä vapaa-ajattelusta). Viimemainitun, jonka hän sanoo kirjottaneensa edellämainitun häväistysrunon (»pasquillen») johdosta, hän julkaisi vielä toisenkin kerran ruotsinkielisessä teoksessa »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista). Kun myöhemmin tästä teoksesta tulee puhe, saamme silloin esittää myöskin sanotun kirjotuksen.

Kirjailemisesta taukoaminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Juteini oli auttamattomasti rakastunut runoilijatoimeen ja kirjottamiseen. Hänen suuri halunsa saikin hänen sen vuoksi luopumaan v. 1819 tehdystä päätöksestään, ja hän rupesi seuraavana vuonna taas runoilemaan. Hänen runotuotteensa vuodelta 1820 oli »Huilun Humina, elli Takaisin Tulo Wäinämöisen Hywästi Jätöstä»,[153] jossa hän ilmaisi mielenmuutoksensa. Juteini kertoo siinä Kalevalan runomitalla, kuinka hän kääntyi »kulkemasta runon tietä tappuraista» ja kantoi kanteleensa »luoksi wanhan Wäinämöisen». Hän tulee siitä kuitenkin vain onnettomaksi, niinkuin kansakuntakin, joka »ei palwele——wiisautta Wäinämöisen»; sillä